Se rauha ihmetytti Christophea. Sen hän huomasi Olivierin silmissä, Olivierilla oli ihmisiä ymmärtävä sisäinen näkemys, suuri sielullinen uteliaisuus, terävä ja kaikille suunnille avoin, joka ei kieltänyt mitään maailmassa, ei vihannut mitään, vaan katseli kaikkea jalomielisen suopeasti; suuri raikaskatseisuus, ihmiselle arvaamaton lahja, joka suo hänen nauttia alituisesti uudistuvin sydämin iankaikkista kevättä. Tässä omassa sisäisessä kaikkeudessaan hän tunsi olevansa vapaa, laaja, itsemääräävä, siinä hän unohti heikkoutensa ja fyysilliset tuskansa. Hänestä oli tavallaan nautintokin katsella ikäänkuin kaukaa ja säälivän iroonisesti omaa raihnasta ruumistaan, joka saattoi koska tahansa hajota tomuksi. Sittenpähän ei ihminen liioin kiintynyt omaan elämäänsä; hän kiintyi sitä intohimoisemmin elämään yleensä! Kaiken voiman, mitä vailla Olivier oli taistelussa, oli hän kerännyt olemuksensa rakkaudelliseen ja älylliseen puoleen. Hänessä ei ollut tarpeeksi mehua hänen elääkseen omasta itsestään. Hän oli köynnöskasvi: hänen täytyi kiintyä toiseen. Hän ei tuntenut koskaan itseään niin rikkaaksi kuin antaessaan itsensä toiselle. Naisellinen sielu, jonka piti aina saada rakastaa ja olla rakastettu. Hän oli syntynyt Christophea varten, ja Christophe häntä. Olivier oli kuin nuo entiset aristokraattiset ja herttaiset olennot, jotka aikoinaan ympäröivät suuria taiteilijoita ja näyttivät puhkeavan kukkaan heidän mahtavan sielunsa voimasta: niinkuin Leonardo da Vincin oppilas Beltraffio, Michel-Angelon ystävä Cavalliere, nuoren Raphaelin herttaiset toverit; ja Aert van Gelder, joka pysyi uskollisena Rembrandtille silloinkin, kun mestari oli jo vanha ja raihnas. Näillä ystävillä ei ole mestarin suuruutta, mutta tuntuu kuin kaikki se, mikä mestareissa oli ylevää ja puhdasta, olisi ilmennyt tällaisissa ystävissä vieläkin henkevämmässä muodossa. He ovat nerojen ihannetovereita.
Heidän ystävyytensä oli suureksi hyväksi heille molemmille. Rakkaus antaa sieluille siivet. Ystävän läsnäolo näyttää elämän koko arvossaan; ihminen elää silloin rakkauden tähden, suojelee sen vuoksi olemustaan ajan kulutukselta.
He rikastuttivat toinen toistaan. Olivierilla oli kuulas äly ja sairaaloinen ruumis. Christophella valtava voima ja kuohuva sielu. Toinen heistä oli sokea, toinen rampa. Nyt, yhdessä, tunsivat he itsensä sangen voimakkaiksi. Christophen suojassa mielistyi Olivier jälleen valoon; Christophe puhalsi häneen yltäkylläistä elämänvoimaansa, fyysillistä ja moraalista vankkuuttaan, joka tahtoi olla aina optimistinen, keskellä tuskaa, jopa vääryyttä ja vihaakin. Christophe puolestaan otti ystävältään vielä enemmän, niinkuin neron laki vaatii, sillä nero voi kylläkin haluta antaa: rakkaudessa ottaa hän kuitenkin aina paljon enemmän kuin antaa, quia nominor leo ["koska nimeni on leijona;" erästä Aisopoon sadusta, jossa leijona esiintyy saaliinjakajana, ottaen "leijonan osan". Suomentajan selitys], koska hän on nero, ja neroutta on suureksi osaksi se, että osaa omistaa itselleen ympäriltään kaiken suuren ja tehdä sen vieläkin suuremmaksi. Kansan sananparsi sanoo, että rikkaus rikkaille, voima voimakkaille. Christophe voimistui Olivierin ajatuksista; häneen syöpyi Olivierin älyllinen tyyneys, hänen henkinen eristyneisyytensä, kyky nähdä asioita kaukaa, ymmärtää ja vallita hiljaisena kaikkea. Mutta kun nuo ystävän hyveet siirrettiin voimakkaampaan maaperään, Christopheen, niin ne versoivat aivan toisenlaisella innolla.
He kumpikin hämmästyivät, mitä kaikkea he löysivät toisistaan. Miten paljon heillä oli toisilleen jaettavaa! Kummallakin oli äärettömät rikkautensa, joita he itse eivät siihen saakka olleet aavistaneetkaan: molemmilla oman kansansa sielullinen näkemys; Olivierilla Ranskan laaja kultuuri ja psykolooginen silmä; Christophella Saksan sisäinen musiikki ja luonnonvaisto.
Christophe ei saattanut ymmärtää, että Olivier tosiaan oli ranskalainen. Hän oli niin vähän kaikkien muiden ranskalaisten tapainen, joita Christophe oli nähnyt. Ennenkuin Christophe oli tutustunut Olivieriin, oli hän pitänyt nykyaikaista ranskalaista henkeä kuvaavana tyyppinä Lucien Levy-Coeuriä, miestä, joka oli ainoastaan tuon tyypin irvikuva. Ja nyt näki hän ystävästään, että Parisissa saattoi elää älyllisesti yhtä vapaita, ja vapaampiakin miehiä kuin Lucien Levy-Coeur, henkiä, jotka kuitenkin olivat yhtä puhtaita ja stoalaisia kuin missä muualla tahansa Europassa. Christophe koetti todistella Olivierille, ettei hänen sisarensa ja hän muka tainneetkaan olla aito-ranskalaisia.
— Veli parka, sanoi Olivier hänelle, mitä sinä Ranskasta tiedät?
Christophe intti vastaan ja väitti, että hän oli suurella vaivalla koettanut siihen perehtyä; hän luetteli kaikki ranskalaiset, joihin hän oli tutustunut Stevensien ja Roussinien piireissä: niissä oli juutalaisia, belgialaisia, luxemburgilaisia, amerikalaisia, venäläisiä, levanttilaisia, ja tilkkeeksi muutamia syntyperäisiäkin ranskalaisia.
— Kas, kuinka olin oikeassa, sanoi Olivier. Sinä et ole nähnyt yhtään ranskalaista. Ainoastaan elostelijaliudan, muutamia huvittelevia nautoja, jotka eivät ole edes Ranskassa syntyneet, mässäreitä, poliitikkoja, tarpeettomia olentoja, koko mokoman touhun, joka liitää ohi koko kansakunnan sitä koskematta. Et ole nähnyt muuta kuin parven ampiaisia, joita kauniiden puutarhain kukat vetävät puoleensa. Et ole huomannut uutterain mehiläisten pesiä, työn, kuumeisten tutkimusten keskustaa.
— Älähän, vastasi Christophe, olenhan nähnyt teidän älyllisenkin valiojoukkonne.
— Minkä? Pari kolme tusinaa kirjailevia kynämiehiä? Kylläpä maksoi vaivan! Nykyaikaan, jolloin tiede ja työ ovat saavuttaneet valtavat mittasuhteet, on kirjallisuus jäänyt kaikkein pintapuolisimmaksi kansakunnan aatteiden kerrostumaksi. Ja kirjallisiltakaan aloilta et ole nähnyt muuta kuin teatterin, jopa ainoastaan loistoteatterin, tuon kansainvälisen keittiön, jossa tehdään herkkuja kosmopoliittisten hotellien rikkaille vieraille. Parisin teatterit? Luuletko sinä, että mikään oikea työntekijä edes tietää koskaan, mitä siellä näytelläänkään? Pasteur ei käynyt niissä kymmentä kertaa koko elämässään. Niinkuin kaikki muutkin ulkomaalaiset annat sinä liian suuren merkityksen meidän romaaneillemme, bulevardi-näytöksillemme, politikoitsijaimme juonille…? Minä näytän, jos tahdot, sinulle naisia, jotka eivät koskaan lue romaaneja, nuoria parisilaistyttöjä, jotka eivät milloinkaan käy teatterissa, miehiä, jotka eivät ole kertaakaan ajatelleet politiikkaa, — ja niitä juuri henkisissä piireissä. Et ole nähnyt meidän tiedemiehiämme etkä runoilijoitamme, et nähnyt niitä yksinäisiä työntekijöitä, joiden voimat kuluvat hiljaisuudessa, et vallankumouksellistemme aina palavaa aatteiden tulta. Et ole nähnyt yhtään suurta uskovaista etkä yhtään suurta uskotonta. Kansasta ei sinulle kannata puhuakaan. Paitsi sitä köyhää naista, joka sinua hoiteli, tunnetko laisinkaan kansaa? Missäpä olisit sitä saanut nähdä? Kuinka monta toista tai kolmatta kerrosta ylempänä asuvaa parisilaista tunnet? Ellet tunne sellaisia, et tunne myöskään Ranskaa. Et tunne noita köyhiä perheitä, jotka asuvat Parisin ullakkokerroksissa, tai hiljaisilla maaseuduilla, rehellisiä ja tunnollisia sieluja, jotka ovat koko ikänsä pysyneet arkipäiväisessä elämässä ja ovat uskollisia vakaville aatteille, jokapäiväiselle kieltäytymiselle, — et tunne sitä "piskuista laumaa", joka on ollut aina Ranskassa olemassa, — pientä luvultaan, suurta sielultaan, sitä, joka elää melkein tuntemattomana, näennäisesti toimettomana, mutta on kuitenkin Ranskan parhain voima: se voima, joka on vaiti ja pysyy aina ennallaan, kun maan valioiksi itseänsä nimittävä joukko mätänee ja uudistuu lakkaamatta… Ihmetteletkö, jos näet ranskalaisen, joka ei elä ollakseen onnellinen, — onnellinen millä ehdoilla tahansa, — vaan toteuttaakseen tai palvellakseen uskoaan? Täällä on tuhansia sellaisia kuin minä, ja minua paljon hartaampia, vaatimattomampia, jotka palvelevat kuolonhetkeensä asti järkkymättä jotain ihannetta, jotain Jumalaa, joka ei heille vastaa. Sinä et tunne säästäväistä, järjestystä noudattavaa, työteliästä, rauhallista pikku väkeä, jonka sydämen pohjalla palaa hiipuva liekki, — et tunne sitä uhrattua kansaa, joka on puolustanut ennen muinoin suurten itsekkyyttä vastaan minun "maatani"; et tunne sinisilmäistä Vauban-vanhustamme. Sinä et tunne kansaa, etkä sen parhaita. Oletko lukenut yhtään ainoaa niitä kirjoja, jotka ovat meidän ranskalaisten ystäviä, tovereita, jotka tukevat uskollisesti meitä elämässämme? Tiedätkö edes nimeltä eräitä nuoria aikakauslehtiämme, joihin niin paljon työtä ja uskoa uhrataan? Onko sinulla aavistusta niistä kunnokkaista persoonallisuuksista, jotka ovat kirkkaita tahtiamme ja joiden vaitelias valo hirvittää ulkokullattujen laumaa? Se ei uskalla taistella heitä vastaan suoraan; se kumartelee heidän edessään, voidakseen helpommin heidät pettää. Ulkokullattu on orja, ja orjahan edellyttää herraakin. Sinä tunnet vasta orjat, et isäntiä… Sinä olet katsellut taisteluitamme, ja olet pitänyt niitä jonkinlaisina itsekkäinä saivarteluina, koska et ymmärrä niiden tarkoitusta. Näet päivän varjot ja heiastukset, et näe sisällistä valoamme, kansamme tuhatvuotista sielua. Oletko koskaan koettanut siihen tutustua? Oletko aavistanut sankariaikaimme henkeä, ristiretkistä kommuniin asti? Oletko päässyt perille ranskalaisen hengen traagillisuudesta? Oletko saanut tuijottaa Pascalin pohjattomiin syvyyksiin? Kuinka saattaakaan solvata kansaa, joka on yli kymmenen vuosisataa ponnistanut ja luonut uutta, kansaa, joka on valanut maailmaa oman muotonsa mukaiseksi gootilaisella taiteella, 1600-luvullaan ja vallankumouksellaan, — kansaa, joka on kaksikymmentä kertaa kestänyt tulikokeensa ja siinä karaistunut, ja kaksikymmentä kertaa noussut ylös kuolleista, kuolematta koskaan!… — Te olette kaikki samanlaisia. Kaikki kansalaisesi tulevat tänne, eivätkä näe täällä muuta kuin meitä kalvavat loiseläimet, kirjallisuuden ja rahamaailman keinottelijat kätyreineen, ostojoukkioineen ja naaraineen; ja he arvostelevat Ranskaa näiden kurjien mukaan, jotka sitä kaluavat! Kukaan teistä ei tule ajatelleeksikaan todellista, syrjään sysättyä ja sorrettua Ranskaa, niitä suuria elämänvoimia, joita piilee Ranskan maaseudulla, ei koko sitä suurta joukkoa, joka tekee työtä välittämättä päivän häärääjien melusta… Mutta onhan varsin luonnollista, että te ette siitä tiedä; siitä en teitä moiti. Kuinkapa te sitä tuntisitte? Itse ranskalaisetkaan tuskin tuntevat Ranskaa. Parhaat meistä ovat saarrettuja, vankeja omassa maassaan… Kukaan ei aavista koskaan, miten me olemme kärsineet, me, jotka todella rakastamme heimomme henkeä ja säilytämme sitä valonamme, itsessämme kuin pyhää aarretta, joka on meidän haltuumme uskottu, ja suojelemme epätoivoisesti taistellen sitä niiden vihamielisiä puhalluksia vastaan, jotka koettavat sitä sammuttaa, — yksin, tuntien myrkyllisenä ympärillämme nuo muukalaisuuden tartuttamat, jotka ovat anastaneet meidän henkemme aivan kuin kärpäsparvi ja jyrsivät inhottavina toukkina järkeämme ja tahraavat sydäntämme; — ne, joiden tehtävä olisi ollut meitä puolustaa, ovat pettäneet meidät, nimittäin johtajat, tuhmat ja pelkurimaiset kriitikkomme, jotka matelevat vihollisen edessä saadakseen anteeksi sen, että ovat meidän oikeaa rotuamme; meidät on hyljännyt oma kansamme, sillä se ei ajattele meitä, ei meistä mitään tiedä… Millä keinoilla me saisimme sen tuntemaan meidät? Äänemme ei pääse sen kuuluville… Ah, se onkin katkerinta. Tiedämme, että meitä on Ranskassa tuhansia samoinajattelevia, tiedämme, että me puhumme toistemme aatteita, mutta emme voi saada ääntämme kuuluville! Vihollisella on käsissään kaikki: sanomalehdet, aikakauskirjat, teatterit… Sanomalehdet suorastaan pelkäävät ajatuksia tai suvaitsevat niitä ainoastaan huvittelun välineinä taikka jonkin puolueen aseina. Nurkkakunnat ja suljetut piirit eivät anna kenellekään tietä muuta kuin sillä ehdolla, että tulijan on häpeällisesti alennettava itsensä. Köyhyys ja liiallinen työ rusentaa meidät. Keinottelijat, jotka tahtovat vain rikastua, välittävät pelkästään siitä köyhälistöstä, jonka he voivat ostaa. Tylsä ja itsekäs porvaristo antaa meidän kuolla eteensä. Kansamme ei tiedä meistä mitään; yksinpä nekin, jotka taistelevat meidän tavallamme, painettuina hiljaisuuteen kuin me, eivät tiedä olemassaoloamme, emmekä mekään, että heitä on olemassa… Kovan onnen Parisi! Epäilemättä on tästä ollut hyvääkin, sillä se on luonut ranskalaiset ajatukset yhtenäisemmiksi keskenään. Mutta sen tekemä paha on ainakin yhtä suuri; ja sellaisena aikana kuin meidän kääntyy hyväkin pahaksi. Kun jokin valhe-parhaisto anastaa väkivalloin Parisin ja toitottaa valtavalla torvella yleisömenestystään, niin koko muun Ranskan ääni vaipuu kuulumattomiin. Vieläpä on asia pahemminkin: koko Ranska pettää itse itseään; se on vaiti, se pelkää, se kätkee arasti itseensä omat ajatuksensa… Minä kärsin ennen muinoin suuresti tästä. Mutta nyt, Christophe, olen jo tyyni. Olen ymmärtänyt oman voimani, nähnyt kansani voiman. Meidän tulee vain odottaa, että vedenpaisumus laskeutuu. Se ei järkytä Ranskan jaloa peruskalliota. Mudan alta, jonka tulva tuo mukanaan, näytän kerran sen sinulle. Ja nyt jo pistää aalloista esille siellä täällä korkeita huippuja…