Christophe huomasi piankin, mikä valtava ihanteellisuuden voima kannusti hänen aikansa ranskalaisia runoilijoita, säveltäjiä ja tiedemiehiä. Sillaikaa kuin päivän häärääjät töykeän sensualistisella melulla tukkivat ranskalaisen aatteellisuuden äänen, virittivät maan aatteet, jotka olivat liian ylimyksellisiä taistellakseen väkivalloin roskajoukon julkeaa kirkunaa vastaan, yhä itselleen ja Jumalalleen palavaa ja keskitettyä lauluaan. Näyttipä siltä kuin olisi se aatteellisuus, halutessaan paeta ulkomaailman vastenmielistä melskettä, vetäytynyt sen vuoksi kaikkein syvimpiin turvapaikkoihinsa, aivan linnoituksensa keskimmäiseen torniin.
Runoniekat, — ne harvat, jotka ansaitsivat tuon kauniin nimen, vaikkakin sanomalehdistö ja akateemikot koristelivat sillä usein kunniaa ja kultaa ahnastelevia lörpöttelijöitä, — oikeat runoniekat, jotka halveksivat häpeämätöntä korusanaisuutta ja orjallista realismia, sillä viimemainittuhan kaluaa asiain pintaa pääsemättä koskaan niiden ytimeen, vetäytyvät sielullisuuden salaisimpaan keskustaan, sellaiseen mystilliseen näkemykseen, että se veti itseensä kaikki muodot ja ajatukset kuin järveen syöksyvä putous, ja väritti itsensä sisäisellä elämällä. Tällainen itsepintainen idealismi, joka sulkeutui omaan kuoreensa luodakseen uusia, valtavia kaikkeuksia, teki sen käsittämättömäksi suurelle joukolle. Ei edes Christophe ymmärtänyt sitä ensin. Vastakohta Markkinatorin jälkeen oli liian jyrkkä. Tuntui kuin hän olisi joutunut raivoisasta temmellyksestä ja räikeästä valaistuksesta täydelliseen hiljaisuuteen ja pimeyteen. Hänen korvissaan aivan humisi. Hän ei nähnyt enää mitään. Ensiksi loukkasi se häntä, sillä hän oli tottunut pitämään kiihkeästä elämästä. Ulkona pauhasivat intohimojen myrskyt, jotka käänsivät Ranskaa nurin ja järkyttivät koko ihmiskuntaakin. Mutta taiteesta ei siitä näkynyt merkkiäkään. Christophe kysyi ystävältään:
— Teidän Dreyfus-juttunne sinkautti teidät taivaisiin ja syöksi syvyyksiin. Missä on runoilija, joka on elänyt sen myrskyn? Tätä nykyä kamppaillaan uskonnollisissa sieluissa kauneinta taistelua, mitä on nähty vuosisatoihin, taistelua kirkon vallan ja omantunnon oikeuksien välillä. Missä on teillä se runoilija, jossa tämä pyhä tuska kuvastuu. Työläiskansa valmistuu sotaan, kansat kuolevat, toiset nousevat kuolleista. Armenialaisia teurastetaan, Aasia herää tuhatvuotisesta unestaan ja kaataa Europan etuvartian, moskovalaisen jättiläisen; Turkki avaa silmänsä päivän valoon kuin Aadam; ihmisnero on valloittanut ilman; vanha maa jalkaimme alla ruskaa ja halkeaa, se nielee kokonaisen kansan… Missä on taiteessanne kaikki tämä kahtenakymmenenä vuonna tapahtuneen kehityksen runsaus, josta riittäisi aihetta kahteenkymmeneen Iliadiin; missä näkyvät sen jäljet runoilijainne teoksissa? Hekö yksinään eivät huomaa maailman runollisuutta?
— Maltahan mielesi, ystäväni, vastasi hänelle Olivier; olehan vaiti, kuuntele…
Vähitellen hälveni maailman väkipyörien ratina, ja raskaiden toiminnan vankkurien jyrinä haipui kuulumattomiin. Alkoi eroittaa hiljaisuuden jumalaista laulua:
Le bruit d'abeilles, le parfum de tilleul…
Le vent,
Avec ses lèvres d'or frôlant le sol des plaines…
Le doux bruit de la pluie avec l'odeur des roses.
("Mettisten sumina, lehmuksen suhina… Tuuli kulta-huulillaan kedoille suukon antaa… Sade hiljaa soi ja ruusun tuoksun kantaa").
Helskyvin vasaroin runoilijat veistivät maljakkojensa kupeisiin:
La fine majesté des plus naïves choses,
("Kaikkein koruttomimman hienoa majesteettisuutta"),