— Se tulee aikanaan kaikille kansoille: kysymys on vain muutamista vuosisadoista.
— Sillä tavoinko syydät vuosisatoja? Koko elämä on ainoastaan muutamien päivien ja hetkien asia. Täytyy olla peijakkaanmoinen viisastelija ennenkuin voi asettua sellaiseen rajattomuuteen kuin te, eikä sensijaan rakastaa kutakin vierivää hetkeä.
— Minkä sille voi? Tuli syö kynttilää. Eihän voi yhtaikaa olla ja olla ollut, Christophe-parka.
— Täytyy olla.
— On suurta, että on kerran ollut jotain suurta.
— Se ei ole suurta muuta kuin silloin, kun on vielä olemassa eläviä ja suuria miehiä, jotka pitävät arvossa sitä suurta.
— Eikö sinusta kuitenkin olisi kauniimpaa, että olisit ollut joku muinaisen Hellaan kansan jäsen, vaikka Hellas nyt on kuollut, kuin jonkin nykyään elävän vähäpätöisen kansan?
— Minusta on parempi olla elävä Christophe.
Olivier herkesi väittelemästä. Ei silti, ettei hänellä olisi ollut paljonkin vastaamista. Mutta nämä asiat eivät koskeneet häneen. Koko väittelyssä ajatteli hän ainoastaan Christophea. Hän sanoi huokaisten:
— Sinä rakastat minua vähemmän kuin minä sinua.