Christophe alkoi ikävystyä moisiin portaittensa ravaajiin. Hän ihmetteli, iankaikkisestiko tätä menoa kestäisi. — Mutta se loppuikin jo kahden viikon päästä. Sanomalehdet eivät enää puhuneet hänestä. Kuitenkin tunnettiin hänet. Ken mainitsi hänen nimensä, ei sanonut suinkaan:

— Hän on Davidin ja Gargantuan tekijä,

vaan:

— Ahaa, Grand Journalin muusikko!…

Se oli kuuluisuutta.

Olivier huomasi sen kuuluisuuden kirjeistä, joita tuli Christophelle, jopa hänelle itselleenkin, siis kiertoteitä: niissä oli libreton tekijäin tarjouksia, konserttiurakoitsijain ehdotuksia, sellaisten uusien ystävien lämpöisiä vakuutuksia, jotka olivat vähän ennen olleet vihollisia, ja naisten kemukutsuja. Sanomalehtien kiertokyselyjä tehtäessä kuulusteltiin hänenkin mieltänsä kaikenlaisista asioista: tiedusteltiin Olivierin ajatusta Ranskan väkiluvun vähenemisestä, ihanteellisesta taiteesta, naisten korseteista; udeltiin mitä hän arveli alastomuudesta näyttämöillä, — ja eikö hän uskonut, että Saksa oli rappiolla, musiikin loppu tullut j.n.e. Olivier ja Christophe nauroivat yhdessä mokomalle. Mutta samalla kuin Christophe piti tätä ilveilynä, niin eikös hän, heittiö, myöntynyt menemään joihinkin päivälliskutsuihin! Olivier ei ollut uskoa silmiään.

— Sinäkö? kysyi hän.

— Juuri minä, vastasi Christophe veitikkamaisesti. Luulitko, etteivät tässä muut kuin sinä saa mennä katselemaan kauniita naisia? Älä uskokaan, veitikka! Nyt on minun vuoroni! Minä tahdon huvitella!

— Huvitella? Voi mies-parkaa! Asianlaita oli se, että Christophe oli elänyt niin kauan yksinäisyyteen suljettuna, että hänelle tuli yhtäkkiä vastustamaton halu siitä vähän päästä. Ja sitäpaitsi tuotti odottamatta koittanut kunnia hänelle naivia ja humoristista huvia. Muuten hänellä oli ylen ikävä näissä illanvietoissa, ja ihmiset siellä olivat hänestä idiootteja. Mutta kun hän tuli sieltä kotiin, väitti hän ystävälleen ilveillen aivan päinvastaista. Hän meni vieraspitoihin, mutta ei enempää kuin yhden kerran samaan paikkaan. Torjuakseen uudet kutsut hän keksi mielettömiä tekosyitä, ällistyttävän häikäilemättömiä verukkeita. Olivier piti hänen käytöstään hävyttömänä. Christophe nauroi sydämen pohjasta. Hän ei mennyt noihin salonkeihin mairimaan itserakkauttaan, vaan uusimaan elämänvarastoaan, saamaan lisää museoonsa katseita, äänenvivahteita, ihmisten liikkeitä koko sitä muotojen, äänten ja värien materiaa, jolla taiteilijan täytyy rikastuttaa vähän väliä palettiaan. Musiikkimies ei saa ravintoaan pelkästään musiikista. Jokin kuullun sanonnan vivahde, liikkeen rytmi, hymyn harmonia suggeroi häneen enemmän musiikkia kuin jonkun säveltäjän kokonainen sinfonia. Mutta täytyy tunnustaa, että noissa salongeissa kasvojen ja sielujen musiikki on yleensä yhtä tympeää ja vähän vaihtelevaa kuin monien säveltäjäin musiikki. Kullakin on oma maneerinsa, johon hän jähmettyy. Sievän naisen hymy opitussa ja harkitussa sulossaan on yhtä stereotyyppinen kuin jokin parisilainen sävelmä. Miehet ovat vieläkin typerämpiä kuin naiset. Hienoston heikontavasta vaikutuksesta tylsyy ryhti, omintakeiset luonteet ohentuvat ja häviävät, jopa hirvittävällä nopeudella. Christophe joutui aivan ymmälle, kun hän näki, miten paljon kuolleita tai kuolevia hän siellä taiteilijain joukossa kohtasi: se tai se nuori musiikkimies, jolla oli sekä voimaa että neroa, mutta jonka menestys oli tylsyttänyt ja tehnyt joutavuudeksi, ei ajatellut enää muuta kuin vetää sieraimiinsa imarteluita, joilla häntä myrkytettiin, tai nauttia ja maata. Kuva siitä, millaiseksi moinen mies kehittyisi kahdenkymmenen vuoden kuluttua, näkyi salin toisessa päässä vanhan, parfymoidun, rikkaan ja kuuluisan sävelmestarin muodossa, joka oli kaikkien akademiain jäsen ja uransa kukkulalla; hänen ei tarvinnut, mikäli näytti, peljätä mitään eikä säästää mitään, mutta siitä huolimatta hän nöyristeli kaikelle ja kaikille, pelkäsi yleistä mielipidettä, mahtavia miehiä, sanomalehdistöä, eikä uskaltanut sanoa koskaan, mitä ajatteli; tai hän ei enää ajatellutkaan mitään, tuskin oli edes olemassakaan, esiintyi vain, oli omilla pyhillä muistoillaan kuormattu aasi.

Saattoi olla varma, että kaikkien näiden taiteilijain ja älymiesten takana, jotka olivat kerran olleet suuria tai olisivat voineet sitä vieläkin olla, piili jokin nainen, joka imi heiltä voiman. Kaikki naiset olivat täällä vaarallisia: yhtä hyvin typerät kuin nekin, jotka eivät olleet tyhmiä, niin rakastavat kuin sellaiset, jotka eivät rakastaneet muuta kuin itseään; parhaimmat heistä olivat juuri kaikkein pahimpia: sillä he tukehuttivat tolkuttoman hellyytensä kynttilähatun alle taiteilijan vielä varmemmin kuin toiset, koettaessaan kaikessa vilpittömyydessään kesytellä neroa kotiolennoksi, sovittaa sitä omaan henkeensä, tasoittaa sitä, karsia siitä oksat pois, siistiä, parfymoida, kunnes mies oli aivan heidän oman hempeätunteisuutensa, pienen turhamaisuutensa ja heidän ja noiden seurapiirien keskinkertaisuuden mukainen.