Vaikka Christophe ainoastaan pistäysi tässä maailmassa, näki hän jo tarpeeksi huomatakseen sen vaarat. Monikin naikkonen koetti tietysti siepata hänet salonkiinsa, palvelemaan itseään; ja Christophe oli joskus jo vähällä takertua rakastettavien sanojen ja paljon lupaavien hymyjen koukkuun. Ellei hänellä olisi ollut niin selvä, terve järki ja elleivät ne muutokset, joita hän näki tapahtuneen näitä nykyajan Kirke-noitia ympäröivissä miehissä, olisi häntä peloittaneet, ei hän olisi pelastunut leikistä ehjin nahoin. Mutta hänen mielestään ei tosiaan maksanut vaivaa lisätä sievien naishempukkain paimentamaa hanhiparvea. Vaara olisi ollut hänelle suurempikin, jos naikkoset eivät olisi niin halukkaasti tavoitelleet häntä kiinni. Nykyään, kun he ja koko maailma olivat vakuutetut, että heidän keskuudessaan oli nero, koettivat he kaikin mokomin sitä tukehduttaa. Tuollaisilla olennoilla on yksi ainoa ajatus, kun he näkevät kukkasen: pistää se vaasiin; — linnun: saada se häkkiin, — vapaan miehen: tehdä hänestä joutavanpäiväinen juoksupoika itselleen.
Christophen pää sekaantui hetkeksi, mutta se selvisi kohta, eikä hän välittänyt ainoastakaan heistä yhtään.
Kohtalo ilkkuu usein kummallisesti ihmisiä. Se päästää huolettoman ja ajattelemattoman pujahtamaan pois satimestaan; mutta sellaisen, joka on viisas ja varuillaan ja tietää uhkaavat vaarat, sotkee se väkisinkin ansoihinsa. Christophe ei takertunut tähän aito parisilaiseen satimeen, vaan siihen jäi Olivier.
Ystävän menestyksestä oli hyötyä hänelle. Christophen mainetta räiskähti häneenkin. Se seikka, että hänet oli parissa kolmessa lehdessä mainittu miehenä, joka oli keksinyt Christophen, oli tehnyt hänet tunnetummaksi kuin kaikki teokset, mitä hän oli kuudessa vuodessa kirjoittanut. Hänkin sai siis osansa vieraskutsuista, joita Christophelle lähetettiin; ja hän seurasi Christophea niihin, koska halusi pitää häntä huolellisesti silmällä. Varmaankin käsitti hän tuon tehtävänsä niin vakavasti, ettei hänelle jäänyt aikaa pitää silmällä omaa itseään. Lempi lehahti näet lähelle häntä ja nykäisi hänet silmukkaansa.
Tyttö oli pieni ja vaaleaverinen, laiha ja viehkeä; hienot kiharat aaltoilivat pikku laineissa ahtaan ja selvän otsan ympärillä; hienot kulmakarvat kaarsivat raskaanlaisia luomia; silmät olivat siniset kuin talvikin kukat, nenä siro ja sieraimet värähtelevät, ohimot hiukan kuopalla, leuka oikullinen, suu elävä, älykäs ja nautinnonhaluinen, sen pielet hiukan ylöskaartuvat; hymy oli pienen, sangen puhtaan faunin hymyä. Hänen kaulansa oli pitkä ja hento, vartalo sievä, ruumis elegantin laiha; hänen olemuksessaan oli jotain onnentuntuista ja samalla huolestunutta; nuorekkuutta, joka kätki sisäänsä heräävän kevään levottomaksi tekevän ja runollisen arvoituksellisuuden, — Frühlingserwachenin, — Hänen nimensä oli Jacqueline Langeais.
Jacqueline ei ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt. Hän oli katolisen perheen lapsi, rikkaan, arvossa pidetyn ja vapaa-ajattelijoihin lukeutuvan. Hänen isänsä oli intelligentti ja kekseliäs insinööri, avoin uusille aatteille; hän oli luonut itselleen hyvän aseman työnsä, poliittisten suhteittensa ja avioliittonsa avulla. Se liitto oli samalla sekä rakkaus- että raha-avioliittoa (ainoaa todellista rakkautta hänen laisilleen miehille); vaimo oli sievä ja sangen parisilainen nainen, rahamaailmasta valittu. Rahat olivat jääneetkin, mutta rakkaus oli lähtenyt tiehensä. Siitä oli kuitenkin säilynyt muutamia säkeneitä: sillä se oli aikoinaan ollut sangen kiivasta kummaltakin puolelta. Nyt eivät he kuitenkaan enää kuvitelleetkaan toisissaan liiallista uskollisuutta. Kumpikin heistä kuljeksi asioillaan ja omissa huvituksissaan; ja keskenään he tulivat toimeen hyvinä, sangen järkevinä ja egoistisina tovereina, vaatimatta turhantarkkuutta.
Tytär oli heidän yhdyssiteenään ja samalla heidän kätketyn keskinäisen kateutensa kiistankappaleena: sillä he rakastivat häntä molemmat kiihkeästi. Kumpikin näki hänessä itsensä, omine helmavikoineen, mutta ihannoituna, lapsen koko suloudessa; ja he koettivat salakavalasti riistää lasta toisiltaan. Tyttö oli tietysti huomannut sen seikan, viattoman ovelana kuin ainakin nuo pikku olennot, joilla on ehdoton taipumus luulla, että koko maailma pyörii pelkästään heidän ympärillään; ja lapsi käytti sitä kilpailua hyväkseen. Hän pani vanhempansa alinomaa ostamaan huutokaupalla hänen hellyyttään. Ei ollut oikkua, jota hän ei tietänyt varmasti voivansa tyydyttää, jos ei toisen avulla, niin ainakin toisen; ja milloin hän hylkäsi toisen heistä, oli hyljätty niin pahoillaan, että tarjosi kohta vielä enemmän kuin ensimäinen. Lapsi oli kunnottomasti hemmoiteltu; ja hänelle oli suuri onni, ettei hänen luonteessaan ollut oikeastaan mitään pahaa, — lukuunottamatta itsekkyyttä, joka on kaikille lapsille ominaista, mutta saa liiaksi lellitellyissä ja liian rikkaiden ihmisten lapsissa usein sairaloisia muotoja, sillä sellaisissa olosuhteissahan ei itsekkyydellä ole mitään esteitä eikä myöskään tavoiteltavia päämääriä.
Vaikka herra ja rouva Langeais jumaloivatkin tytärtään, eivät he kuitenkaan olisi uhranneet hänen tähtensä mitään personallisista mukavuuksistaan. He jättivät hänet yksin kotiin suureksi osaksi päivää, täytettyään ensin kaikki hänen tuhat ja yksi mielitekoaan. Haaveilun aikaa ei häneltä suinkaan puuttunut; eikä hän jättänytkään haaveilua. Kypsymättömänä ja varhain oli hän jo saanut kaikenlaisia opastuksia arveluttaviin asioihin varomattomista sanoista, joita hän kuuli ympärillään, — (sillä vanhempien seurapiireissä ei liioin arasteltu); ja niinpä hän jo kuusi-vuotiaana kertoi nukeilleen pieniä lemmenseikkailuja, joiden henkilöinä olivat aviomies, vaimo ja rakastaja. On selvää, ettei hän tarkoittanut sillä mitään pahaa. Sinä päivänä, jolloin hän huomasi sanojen takana jonkinlaiseni tunteen rahdun, loppuivat tarinat nukeille: hän pidätti ne nyt itselleen. Hänellä oli luonteessaan tavaton määrä viatonta aistillisuutta; se kaikui hänelle etäältä kuin näkymättömät kellot, jostakin tuolta, kaukaisuudesta, ilmanrantain takaa. Ei voinut tietää, mikä siellä soitti. Joskus kantoi tuuli kaiun sieltä; se tuli, mistä lienee tullutkin, se ympäröi tytön, ja hän tunsi silloin veren nousevan poskiinsa, hengityksensä salpautuvan pelosta ja sulosta. Hän ei tätä laisinkaan käsittänyt. Ja sitten se katosi niinkuin oli tullutkin. Mitään ei eroittanut enää. Tuskin tuntuva kumina, huomaamaton, sinisiin ilmoihin haipuva kaiku. Tiesi ainoastaan, että se oli tuolla, vuorten takana, ja että sinne täytyi päästä, päästä niin pian kuin mahdollista: siellä oli onni. Ah! Kun sinne kerran pääsisi!…
Pääsyä odotellessa kuvitteli hän kaikenlaista eriskummaista, mitä siellä muka olisi. Sillä tärkeintä pikku tytön järjentoiminnalle oli nyt koettaa aavistella, mitä siellä oli. Hänellä oli muuan samanikäinen tuttava tyttö, Simone Adam, jonka kanssa hän puheli monesti näistä vakavista asioista. Kumpikin antoi toiselle niistä hankkimaansa valaistusta: kaksitoista-vuotiaan suuria kokemuksia, muilta kuultuja ja salaa kirjoista ahmittuja tietoja. Ikäänkuin varpaillaan seisten ja pitäen kynsillään kiinni kivistä koettivat nuo kaksi pikku tyttöä kaikin mokomin nähdä yli sen vanhan aitamuurin, joka kätki heiltä tulevaisuutta. Mutta vaikka he kuinka koettivat, ja uskottelivat näkevänsä raoista, he eivät nähneet kerrassaan mitään. Heidän tilansa oli viattomuuden, runollisen rivouden ja parisilaisen ironian sekoitusta. He juttelivat keskenään hirvittäviä asioita aavistamatta niiden sisältöä, ja loivat itselleen aivan yksinkertaisista seikoista kokonaisia maailmoita. Jacqueline, joka kaiveli kaikki nurkat kenenkään tohtimatta häntä siitä moittia, työnsi pikku nenänsä myöskin isänsä kirjoihin. Onneksi suojelivat viattomuus ja hänen sangen siisti pikkutytön vaistonsa häntä huonoilta kirjatuttavuuksilta: tuskin näki hän jonkin hiukan raa'an kohtauksen tai sanan, niin häntä inhotti; heti heitti hän kirjan käsistään; ja niin puikki hän keskellä noita hävyttömiä tovereita aivan kuin peljästynyt kissa, hyppien likarapakkojen poikki, — saamatta tahraa.
Yleensä eivät romaanit häntä kiehtoneet: ne olivat liian selväpiirteisiä ja liian kuivia. Mutta runokirjat jälleen saivat hänen sydämensä sykkimään liikutuksesta ja toivosta, että hän löytäisi niistä arvoituksensa ratkaisun, — ne runokirjat nimittäin, jotka puhuivat rakkaudesta. Ne olivat ikäänkuin läheisimpiä pikku tytön sielunelämälle. Niissä ei asioita nähty, vaan ne kuviteltiin, katsottuina himon tai kaihon prisman lävitse; ne ikäänkuin tirkistelivät vanhan aitamuurin halkeamista, kuten Jacqueline itsekin. Mutta ne tiesivät paljon enemmän kuin Jacqueline, ne tiesivät kaiken, mitä piti saada tietää, ja ne ympäröivät tiedetyn suloisilla ja mystillisillä sanoilla, joita täytyi avata kapaloistaan äärettömän huolellisesti, että löytyisi… löytyisi se… Ah, ei löytynyt mitään, mutta oli joka hetki löytymäisillään…