Nuo tyttöset olivat uupumattomia. He kuiskuttelivat toisilleen, selkäpiissään väristystä tuntien, runoja, joita olivat sepittäneet Alfred de Musset tai Sully-Prudhomme; niissä kuvittelivat he oikeita turmeluksen syvyyksiä; he kirjoittivat niitä vihkoihinsa; he kyselivät toisiltaan, mikä sen tai sen kohdan salainen merkitys oli, vaikkei mitään merkitystä usein ollutkaan. Nämä kolmetoista-vuotiaat kunnon naikkoset, viattomat ja samalla julkeat, jotka eivät tienneet mitään rakkaudesta, väittelivät keskenään, puolittain leikillä, puolittain vakavina, rakkaudesta ja hekkumasta; ja koulussa he raapustelivat, opettajan isällisten silmien edessä, — hän oli sangen lauhkea ja ylen kohtelias vanha pappa, —, imupaperiinsa sellaisia värssyjä kuin seuraavakin jonka opettaja sai käsiinsä eräänä päivänä ja aivan järkyttyi siitä:
Laissez, oh! laissez-moi vous tenir enlacées,
Boire dans vos baisers des amours insensées,
Goutte à goutte et longtemps!…
"Anna minun pusertaa sinut syliini,
juoda suudelmistasi hurjaa rakkautta,
tilkka tilkalta ja vitkaan!…"
He kävivät erästä hienoston piirien erikoisesti suosimaa koulua, jonka opettajat olivat yliopistomiehiä. Siellä löysivät he jumalia sydämensä kaipuille. Melkein kaikki nuo pikku tytöt olivat rakastuneet opettajiinsa. Ei tarvittu muuta kuin että opettaja oli nuori eikä aivan hirvittävän ruma, niin hän oikein raivosi tyttösten sydämissä. Oppilaat tekivät työtä kuin hevoset, kukin saavuttaakseen oman sulttaaninsa huomion. Tuli pitkät itkut, kun tyttö sai opettajaltaan ainekirjoituksesta huonon numeron, — kukin omaltaan tietysti: sillä siitä he vähät välittivät, jos toinen sen antoi. Jos hän kiitteli heitä, niin punastuttiin ja kalvettiin, luotiin häneen kiitollisia ja veikeitä silmäyksiä. Ja jos hän pyysi tulemaan syrjään antaakseen neuvoja tai onnitellakseen menestyksestä, oltiin suorastaan taivaassa. Ei tarvinnut olla mikään leijona viehättääkseen noita tyttösiä. Kun voimistelunopettaja tunnilla otti Jacquelinen syliinsä nostaakseen hänet trapetsiin, värisi Jacqueline kuin kuumeessa. Ja mikä raivoisa kilvoittelu tyttöjen kesken vallitsi! Miten kiivaita salaisia mustasukkaisuuden puuskia! Kuinka nöyrästi ja lumoavasti katseltiin opettajaan, jotta olisi saatu hänet pois hävyttömän rivalin luota! Kun opettaja tunnilla vain avasi suunsa, niin; kynä oikein räiskyi hänen sanojaan kopioidessa. Tyttöset eivät koettaneetkaan ymmärtää opetusta, tärkeintä oli, ettei tavukaan menisi heiltä hukkaan. Ja juuri kirjoittaessaan, kääntyneinä sellaiseen asentoon, että epäjumalan kuva pysyi aina heidän silmiensä edessä ja että he saivat katsella salaa hänen muotoaan ja jokaista liikettään, Jacqueline ja Simone kysyivät toisiltaan hiljaa:
— Luuletko sinä, että hänelle sopisi sininen kravatti?
Edellä kerrotun hyvän lisäksi olivat kauniit värikuvat, romantiset ja hienot runokirjat, muodissa olevat runolliset gravyyrit, rakastumiset näyttelijöihin, soittotaiteilijoihin, jo kuolleisiin tai vielä eläviin kirjailijoihin: — Mounet-Sully, Samain, Debussy, — silmäykset, joita vaihdettiin nuorten miesten kanssa konserteissa, kutsusalongeissa, kaduilla, sekä nopeasti syttyvät ja mielikuvituksessa heti toteutetut pienet intohimot, — alinomainen tarve "pikiintyä" lakkaamatta, olla aina täynnä rakkautta, saada jokin tekosyy rakastaa. Jacqueline ja Simone uskoivat toisilleen kaikki asiansa: selvä todistus, etteivät he suuria tienneet; se oli sitäpaitsi paras keino, jottei tunne pääsisi koskaan kiihtymään liian syväksi. Sen sijaan muuttui tämä tila kroonilliseksi taudiksi, jota he itse pilkkailivat kaikkein ensimäisinä, mutta jota he harrastivat ja pitkittivät mitä suurimmalla huolella. He elivät kumpikin yhtämittaisessa kiihkossa. Simone oli romantisempi ja järkevämpi ja keksi enemmän kaikenlaisia mielikuvituksen hurjisteluja, mutta Jacqueline, joka oli rehellisempi ja intohimoisempi luonne, oli valmiimpi panemaan ne täytäntöönkin. Sadat kerrat oli hän vähällä tehdä mitä pahimpia tyhmyyksiä. — Mutta hän ei kuitenkaan niitä tehnyt, enempää kuin nuoret tavallisestikaan. Tulee hetkiä, jolloin nuo pienet, poloiset typerykset — (sellaisia olemme kaikki olleet) — ovat heittäytyä toiset itsemurhaan, toiset ensinnä vastaansattuvan syliin. Mutta Jumalan kiitos, melkein kaikki ne aikeet jäävätkin siihen. Jacqueline raapusteli kymmenkunnan intohimoista kirjettä miehille, joita hän tunsi tuskin vielä näkemältäkään; mutta hän ei lähettänyt niistä kuin yhden, haltioituneen kirjeen, johon hän ei merkinnyt nimeään, eräälle rumalle, joutavanpäiväiselle kriitikolle, joka oli itsekäs luonne, kuivasydäminen ja ahdasjärkinen. Jacqueline oli häneen rakastunut parin hänen arvosteluissaan näkemänsä rivin vuoksi, joissa hän oli ollut huomaavinaan ääretöntä tuntehikkuutta. Samoin leimahti hän tuleen eräälle suurelle näyttelijälle: näyttelijä asui lähellä hänen kotiaan; joka kerta, kun Jacqueline kulki hänen ovensa ohi, supatti hän itsekseen:
— Jos menisin sisään!
Ja kerran hän tuli niin rohkeaksi, että meni jo hänen eteiseensä. Mutta tuskin hän pääsi sinne, niin livisti hän karkuun. Mitä hän olisi hänelle puhunut? Hänellä ei ollut hänelle mitään, kerrassa mitään sanomista. Hän ei häntä rakastanutkaan. Hän tiesi sen itse hyvin. Hänen hullutteluissaan oli aina puolet itsepetosta, jonka hän itse näki. Ja toinen puoli oli alinomaista suloista ja järjetöntä kaipuuta rakastaa. Kun Jacqueline oli sangen älyllistä rotua, huomasi hän tämän itsessään selvästi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta hullu. Hullu, joka itsensä tuntee, on kahta hullumpi.
Jacqueline kävi usein vieraissa hienoston piireissä. Siellä ympäröivät häntä aina nuoret miehet, jotka joutuivat hänen suloutensa lumoihin ja joista monet rakastuivat häneen. Hän ei rakastanut heistä ainoaakaan, mutta kuherteli kaikkien kanssa. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, mitä pahaa hän sillä tavoin olisi saattanut tehdä. Kauniille tytölle on rakkaus julmaa leikittelyä. Hänestä on luonnollista, että häntä rakastetaan, eikä hänellä mielestään ole mitään velvollisuuksia muita kuin sitä kohtaan, jota hän itse rakastaa; melkeinpä saattaa hän luulla, että se, joka häntä rakastaa, on jo siitä tunteestaankin tarpeeksi onnellinen. Hänen puolustuksekseen täytyy sanoa, ettei hän aavista, mitä rakkaus onkaan, vaikka hän ajattelee sitä aamusta iltaan. Usein kuvitellaan, että nuori, suurkaupungin kiihkeässä ilmapiirissä kasvatettu hienoston tyttö on aikaiskypsyneempi kuin maalaistyttö; mutta asia on aivan päinvastoin. Kirjat, pakinat lukuisain toverien kanssa ovat kyllä kiihdyttäneet hänessä alinomaisen lemmenpalon, joka hänen joutilaan elämänsä vuoksi usein hipaisee manian rajoja; sattuupa niinkin, että hän ennättää lukea koko tuon kaipaamansa asian jo etukäteen ja osaa sen sanasta sanaan ulkoa. Mutta silti ei hän sitä suinkaan tunne sydämessään. Rakkaudessa samoin kuin taiteessakaan ei temppu ole ladella sitä, mitä toiset ovat puhelleet, vaan täytyy puhua sitä, mitä itse tuntee; ja se, joka ehättää puhumaan ennenkuin hänellä on mitään puhumista, ei ehkä kerran osaakaan sanoa mitään.
Jacqueline eli siis keskellä toisten kokemien tunteiden pölyä, niinkuin yleensä aina nuoret tytöt, pölyä, joka esti häntä näkemästä asioita todellisina, piti häntä yhtä mittaa pikku kuumeessa, kädet palavina, kurkku kuivana, silmät tulehtuneina. Hän luuli ne tuntevansa. Häneltä ei suinkaan puuttunut siihen hyvää tahtoa. Hän sekä luki että kuunteli. Hän oli oppinut paljon sieltä täältä, pirstoina, aikuisten jutteluista ja kirjoista. Hän koetti tutkia vielä itseäänkin. Hän oli parempi kuin se piiri, jonka keskellä hän eli. Hän oli rehellisempi.