Eräällä naisella oli häneen terveellinen vaikutus, — mutta se oli liian lyhytaikainen. Tuo nainen oli Jacquelinen isän sisar, Martta Langeais, iältään neljän- ja viidenkymmenen välillä, naimaton. Hän oli kookas, hänen kasvonpiirteensä säännölliset, mutta ilme surullinen, eikä hän ollut kauniskaan; hän pukeutui aina mustaan; hänen eleissään ja liikkeissään oli jotain tiukan arvokasta; hän tuskin puhui, ja teki sen varsin hiljaisella äänellä. Häntä olisi tuskin huomattu ihmisten joukossa, ellei hänen harmaitten, älykkäiden silmiensä katse olisi ollut niin kirkas ja hänen alakuloisen suunsa hymy niin hyvä.

Marttaa ei nähty sukulaisten luona kuin harvoin, sellaisina päivinä, jolloin aviopari oli kahden. Herra Langeais tunsi häntä kohtaan ikävystymisen sekaista kunnioitusta. Rouva Langeais ei salannutkaan mieheltään, miten vähän hän piti tuon kälynsä vierailuista. He pakottivat kuitenkin itsensä välttämättömän sopivaisuuden vuoksi kutsumaan hänet säännöllisesti kerta viikossa luokseen päivälliselle; eivätkä he liioin salanneet, että he kutsuivat hänet luokseen pelkästään velvollisuuden vuoksi. Herra Langeais puhui näissä tilaisuuksissa itsestään, se oli hänelle alati mieltäkiinnittävä puheen aihe. Rouva Langeais ajatteli tuiki toisia asioita, ja hymyili totuttua hymyään vastatessaan vieraalle aivan umpimähkään. Kutsut sujuivat aina sangen kauniisti ja kohteliaasti. Sattuipa oikein sydämellisiäkin purkauksia, kun täti, joka oli muuten sangen hienotuntoinen, lähti heiltä pois aikaisemmin kuin oli toivottu hänen lähtevän; ja talon rouvan viehkeä hymy oli tavallistakin säteilevämpi sellaisena päivänä, jolloin hänen päässään liikkui erikoisen miellyttäviä muistoja; Martta-täti huomasi kaiken tämän; hänen silmiltään ei säilynyt juuri montakaan seikkaa salassa; ja hän näki veljensä kodissa paljon sellaista, joka oli hänestä vastenmielistä ja teki hänet surulliseksi. Mutta hän ei ilmaissut tunteitaan: mitäpä se olisi auttanut? Hän rakasti veljeään, hän oli ollut ylpeä hänen lahjoistaan ja menestyksestään, aivankuin koko muukin suku, joka ei ollut pitänyt liian kalliina maksaa vanhimman poikansa voittoa elämässä omilla moralisilla kärsimyksillään. Martta-täti oli säilyttänyt kirkkaimpana heistä kaikista arvostelukykynsä. Hän oli yhtä älykäs kuin veljensäkin ja moralisesti parempaa ainesta, miehekkäämpi kuin hän, — (kuten monetkin Ranskan naiset ovat paljoa parempia kuin sen miehet), — joten hän arvosteli veljeään selkeästi; ja jos veli kysyi hänen mielipidettään, sanoi Martta sen hänelle suoraan. Mutta pitkään aikaan ei veli ollut sitä enää kysynytkään! Hänestä oli viisaampaa olla sitä tietämättä, taikka, — (sillä hän tiesi kaiken yhtä hyvin kuin sisarkin), — sulkea siltä silmänsä. Itsetuntoinen sisar vetäytyi illoin syrjään. Kukaan ei välittänyt hänen sisäisestä elämästään. Ja toisille olikin mukavampaa olla sitä tiedustelematta. Täti eli yksin, ei käynyt paljoa poissa kotoaan, eikä hänellä ollut kuin pieni joukko ystäviä, nekään eivät varsin läheisiä. Hänen olisi ollut helppo hankkia itselleen etuja veljensä suhteista huomattaviin ihmisiin ja omista luonnonlahjoistaan: hän ei sitä yrittänytkään. Hän oli kirjoittanut erääseen Parisin suurista aikakauskirjoista pari kolme artikkelia, historiallisia ja kirjallisia muotokuvia, joiden säästeliäs, selvä ja sattuva tyyli olivat herättäneet huomiota. Mutta siihen hän oli sen alan jättänyt. Hän olisi voinut solmia intressantteja ystävyyssuhteita eräitten arvokkaiden miesten ja naisten kanssa, jotka olivat osoittaneet mielenkiintoa häntä kohtaan ja joita hänen itsensäkin olisi ehkä ollut hauska tuntea. Hän ei ollut välittänyt heistä, kun he yrittivät lähetä häntä. Saattoi tapahtua, ettei hän mennyt teatteriin, vaikka hänelle oli jo varattu paikka johonkin sellaiseen näytäntöön, joka oli hänestä kaunista; ja usein, kun hän olisi voinut tehdä jonkin matkan, josta hän olisi tiennyt saavansa huvia, jäi hän kuitenkin kotiinsa. Hänen luonteensa oli kummallista stoalaisuuden ja neurastenian sekoitusta. Se ei kuitenkaan häirinnyt ollenkaan hänen ajatustensa selkeyttä. Hänen elämänsä oli saanut kohlun, mutta ei hänen älynsä. Ennen muinoin oli jokin suru, jonka hän yksin tiesi, iskenyt häntä sydänjuuriin. Ja vielä syvemmälle oli hänen olemukseensa kaivautunut toinen, tuntemattomampi paha, — tuntematon hänelle itselleenkin, — kohtalon keihäs, eräs sisällinen tauti, joka alkoi jo tähän aikaan kalvaa häntä. — Mutta Langeais'en pari ei nähnyt hänessä muuta kuin hänen kirkkaan katseensa, ja se häiritsi silloin tällöin heitä.

Jacqueline ei huomannut laisinkaan tätiä niin kauan kuin hän oli vielä surua vailla ja onnellinen, — ja sehän oli aluksi hänen tavallinen mielentilansa. Mutta kun hän varttui ikään, jolloin levottomaksi tekevä sisäinen liikunta alkaa ruumiissamme ja sielussamme, syösten olemuksemme tuskan, inhon, kauhun ja hämärän surun valtaan, näillä kummallisilla ja julmilla pyörrytyksen hetkillä, jotka eivät onneksi kestä kauan, mutta joina nuorukainen tuntee kuolevansa, — näillä hetkillä näki tuo hukkuva lapsi, joka ei uskaltanut huutaa: "Auttakaa!" vieressään toki yhden olennon, Martta-tädin, ojentamassa hänelle pelastavaa kättään. Ah, kuinka nuo toiset olivat hänestä kaukana! Ajatellakseen tuon neljätoista-vuotiaan nuken suruja olivat isä ja äiti hänelle liian vieraita hellätunteisessa itsekkyydessään, liian tyytyväisiä itseensä. Mutta täti aavisti ne surut, ja hän sääli lasta. Hän ei puhunut mitään. Hän ainoastaan hymyili. Pöydän takaa katseli hän Jacquelinea, katseli silmin, joista puhui hyvyys. Jacqueline tunsi, että täti ymmärsi häntä, ja hän pakeni hänen turviinsa. Martta laski kätensä Jacquelinen päälaelle ja hyväili häntä puhumatta mitään.

Tyttö avasi sydämensä hänelle. Hän meni ison ystävättärensä luokse silloin, kun hänen sydämensä oli huolista raskas. Hän tiesi, että millä hetkellä hän sinne menikin, hän tapasi siellä aina samat laupiaat silmät, jotka heijastivat hiukan häneenkin omaa tyyneyttään. Jacqueline ei suinkaan puhunut tädille kuvittelemistaan intohimoista: hän olisi sitä hävennyt; hän tunsi, etteivät ne olleet yhtään totta. Mutta hän ilmaisi hänelle ylimalkaisen syvän levottomuutensa, joka oli todellisempi seikka, ainoaa todellista hänessä.

— Täti, huokasi hän joskus; minä tahtoisin olla niin onnellinen!

— Pikku raukka! sanoi Martta hymyillen. Jacqueline painoi päänsä tädin polvia vasten ja suuteli hänen hyväileviä käsiään:

— Tulenko minä onnelliseksi? Täti, sano, tulenko minä onnelliseksi?

— En tiedä, kultaseni. Se riippuu hiukkasen sinusta itsestäsi…
Ihminen saattaa aina olla onnellinen, kun tahtoo.

Jacqueline oli epäuskoinen.

— Oletko sinäkin sitten onnellinen?