— Onneton! Saat nyt lukea ne lehden ensimäisellä sivulla.
Christophea värisytti. Mutta seuraavana päivänä näki hän lehdessä täydellisen kuvauksen huoneistostaan, johon sanomalehtimies ei ollut päässyt sisälle, ja puhelun, jota heidän välillään ei ollut ollut.
Tiedot Christophesta kaunistuivat yhä levitessään. Ulkomaalaisissa lehdissä lisäsivät kääntäjien väärinkäsitykset niiden viehätystä. Kun ranskalaiset lehdet kertoivat, että Christophe köyhyydessään sovitteli musiikkia kitaralle, niin sai Christophe eräältä englantilaiselta sanomalehtimieheltä tietää, että hän oli soittanut kitaraa Parisin pihoilla.
Oli niissä lehdissä muutakin kuin makeaa. Aivan muuta. Se yksistään, että Le Grand Journal suojeli Christophea, oli muille lehdille riittävä yllytys karata hänen kimppuunsa. Heidän arvolleen ei sopinut myöntää, että jokin kilpailija saattoi keksiä neron, josta he eivät olleet tietäneet mitään. Toiset laskivat asiasta pilaa. Toiset säälittelivät Christophen kohtaloa. Goujart oli närkästynyt siitä, että ehdittiin hänen edelleen, ja hän kirjoitti siis artikkelin "näyttääkseen totuuden sen oikeassa valossa", sanoi hän. Hän pakinoi tuttavallisesti vanhasta ystävästään Christophesta, jonka ensimäisiä askeleita hän oli Parisissa ohjannut: kieltämättä oli Christophe lahjakas musiikkimies, mutta — (Goujart saattoi sanoa sen, koska he olivat ystäviä), — hänen sivistyksessään oli paljon aukkoja. Hän ei ollut saanut tarpeeksi tietoja, hän ei ollut omintakeinen, hän oli eriskummaisen ylpeä: ne, jotka naurettavalla tavalla imartelivat hänen ylpeyttään, vaikka hän olisi tarvinnut ymmärtävää, pystyvää, arvostelukykyistä, suopeamielistä ja ankaraa mentoria, tekivät hänelle karhunpalveluksen j.n.e. —: (kaikki tämä Goujartin kuvausta). — Sävelniekat jälleen nauroivat väkinäisesti. He teeskentelivät syvästi halveksivansa taiteilijaa, jota sanomalehdet pönkittivät; heille oli vulgum pecus muka suurimman inhon esine; he kieltäysivät huolimasta Artaxerxeen lahjoja, joita heille itselleen ei tarjottu. Toiset heistä häpäisivät Christophea kaikin tavoin. Toiset rusentelivat häntä säälittelynsä painolla. Eräät musiikkimiehet vihoittelivat asiasta Olivierille — (he olivat arvostelijoita, siis hänen virkaveljiään.) — He tahtoivat kostaa hänelle sen, että hän oli niin itsenäinen ja työnsi heitä luotaan, — totta puhuen teki Olivier sen enemmän yksinäisyyden rakkaudesta kuin halveksimisesta ketään kohtaan. Mutta ihmisten on vaikeaa antaa anteeksi, että voidaan tulla toimeen ilman heitä. — Jotkut melkeinpä vihjailivat, että Olivier onki omaa etuaan Le Grand Journalin artikkeleista. Oli sellaisiakin, jotka ryhtyivät muka puolustamaan Christophea hänen ystäväänsä vastaan: he teeskentelivät surevansa sitä, että Olivier talutti kevytmielisesti herkkähermoista, uneksivaa ja elämän taisteluun huonosti asestettua taiteilijaa, — Christophea, — Markkinatorin meteliin, jossa hän auttamatta eksyisi: he käsittelivät Christophea pikku poikana, jossa ei ollut tarpeeksi miestä kuljeksiakseen maailmassa omin päinsä. He sanoivat, että näin turmeltiin koko tulevaisuus henkilöltä, jonka hyvä tahto ja sitkeä työ olisivat kuitenkin ansainneet paremman kohtelun kuin tällaisen väärän suitsutuksen, vaikkei hänellä juuri lahjoja ollutkaan. Se oli heistä sangen ikävä asia. Eikö hänen nyt voitu antaa olla hiljaisuudessaan, tehdä työtä tyynesti vielä monet hyödylliset vuodet? Olivier olisi voinut vastata heille:
— Voidakseen tehdä työtä täytyy hänen saada syödä. Kuka antaa hänelle leipää?
Mutta se ei heitä ällistyttänyt. He olisivat vastanneet tyynesti kuin ainakin:
— Se on sivuasia. Täytyy kärsiä. Ja mitä haittaa pieni kärsimys?
Tietysti julistivat tällaisia stoalaisia teorioita hienoston jäsenet, juuri ne, joilla ei ollut taloudellisia huolia. Aivan kuin muuan miljonääri sanoi eräälle yksinkertaiselle sielulle, joka pyysi häneltä apua jollekin köyhälle taiteilijalle:
— Mutta, hyvä herra, Mozart kuoli köyhyyteen.
Heistä ei olisi ollut ollenkaan paikallaan, jos Olivier olisi vastannut heille, että Mozart olisi halunnut elää, ja että Christophe oli päättänyt elää.