— Sinä kartat minua? Luulet pääseväsi käsistäni? Sinä ajattelet Jacquelinea. Mutta minä saan kyllä sinut kiinni. Minäkin näet ajattelen häntä.
— Rakas ystävä, minähän ajattelin sinua, vastasi Olivier. Ja sinä vielä…
Hän keskeytti.
Christophe lopetti hänen lauseensa, nauraen:
— Ja minä vielä — panin sen niin pahakseni, niinkö!…
Christophe oli varustautunut sangen hienoksi, melkein elegantiksi vihkimätilaisuuteen. Häät eivät olleet kirkolliset: ei uskonnosta välinpitämätön Olivier eikä sitä vastaan kapinallinen Jacquelinekaan ollut tahtonut pappia itseään vihkimään. Christophe oli kirjoittanut sivilihäätilaisuuteen sinfonisen sävellyksen; mutta viimeisellä hetkellä luopui hän aikeestaan esittää sitä siellä, kun huomasi, mitä siviliavioliitto-häät ovat: nuo juhlamenot olivat hänestä naurettavia. Moisten pyhyyteen uskoakseen täytyy ihmisen olla kokonaan vailla sekä uskoa että vapautta, molempia yhtäaikaa. Silloin, kun kunnon katolinen ottaa vaivakseen ruveta vapaa-ajattelijaksi, ei hän tee sitä luulotellakseen sivilivirastolle uskonnollista luonnetta. Jumalan ja vapaan omantunnon välillä ei ole paikkaa valtiollisella uskonnolla. Valtio rekisteröi, se ei yhdistä.
Olivier Jeanninin ja Jacquelinen häät eivät olleet omiaan tuomaan Christophelle katumusta, että oli peruuttanut äskeisen päätöksensä. Olivier kuunteli varsin hajamielisesti ja hiukan ironisesti pormestaria, joka mairitteli kömpelösti nuorta paria, rikasta sukua ja kunniamerkeillä varustettuja todistajia. Jacqueline ei kuunnellut; ja salaa hän näytti kieltänsä Simone Adamille, joka piti häntä silmällä; hän oli lyönyt vetoa tuon tytön kanssa, "ettei naimisiin meneminen tuntuisi miltään", ja nyt hän oli tosiaan sen voittamaisillaan: tuskin hän edes ajattelikaan, että nyt meni naimisiin; se ajatus huvitti häntä. Muut esiintyivät katselijayleisölle; ja yleisö kiikaroi. Herra Langeais komeili; niin vilpittömästi kuin hän pitikin tyttärestään, oli hänen mielestään nyt tärkeintä katsella, ketä oli vieraina, ja miettiä, eikö hän ollut unohtanut listasta ketään pois. Christophe yksinään oli liikutettu, oli poikkeus vanhemmista, vihittävistä, vihkijöistä; hän katseli koko ajan ystäväänsä, joka ei puolestaan kertaakaan luonut silmiään häneen.
Illalla matkusti nuori pari Italiaan. Christophe ja herra Langeais saattoivat heitä asemalle. He näkivät heidät iloisina, huolettomina, näkivät, etteivät he salanneet toivomustaan päästä jo täältä lähtemään. Olivier näytti melkeinpä nuorukaiselta, ja Jacqueline pikku tytöltä… Alakuloisia ja hellän suloisia ovat tällaiset eronhetket! Isä oli hiukan surullinen siitä, että vieras vie hänen pienen rakkaansa, ja mihin?… Ainaiseksi häneltä. Mutta nuoret eivät tunne mitään muuta kuin vapautuksen juovuttavaa riemua. Elämässä ei ole enää mitään esteitä; mikään ei heitä enää pysäyttele; tuntuu kuin he olisivat päässeet kaiken perille: nyt voi kuolla, mitään ei puutu, mikään ei peloita… Sitten huomataan, että se olikin vain pysähdyspaikka matkan varrella. Taivallus alkaa jälleen ja kiertää ylös vuorta; ja vähän on niitä, jotka jaksavat nousta toiseen pysähdyspaikkaan…
Juna vei heidät pimeyteen. Christophe ja herra Langeais palasivat yhdessä asemalta. Christophe sanoi purevan leikillisesti ja naivisti:
— Nyt me olemme leskiä kumpikin!