Herra Langeais puhkesi nauramaan. Hän piti paljon Christophesta, jonka hän nyt oli oppinut tuntemaan. He lausuivat toisilleen hyvästit, ja kumpikin lähti omalle taholleen. He kärsivät molemmat tuskaa; mutta siihen sekautui surua ja suloista haikeutta. Ja yksin huoneessaan ajatteli Christophe:
— Parhain minun sielussani on nyt kuitenkin onnellinen.
Olivierin kamari oli jätetty aivan ennalleen. Ystävykset olivat sopineet, että pois matkustaneen ystävän huonekalut ja muistoesineet jäisivät Christophen asuntoon siksi aikaa, kunnes Olivier palaisi ja perustaisi itselleen uuden kodin. Tuntui kuin Olivier olisi ollut vielä siellä. Christophe katseli Antoinetten valokuvaa, asetti sen pöydälleen ja sanoi hänelle:
— Rakas, oletko nyt tyytyväinen?
Christophe kirjoitti usein ystävälleen, — hiukan liiankin usein. Hän sai häneltä vähän kirjeitä, hajamielisiä ja sisällöltään yhä enemmän vieraantuvia. Christophe oli siitä pettynyt, mutta ei kovin pahoillaan. Hän vakuutteli itselleen, että niin piti kai ollakin; eikä hän ollut levoton heidän ystävyytensä kohtalosta.
Yksinäisyys ei häntä vaivannut. Kaukana siitä: tuskin oli hänellä sitä vielä tarpeeksikaan. Hän alkoi kärsiä Le Grand Journalin suojeluksesta. Arsène Gamachella oli vankka taipumus luulla, että hänellä oli täydellinen omistusoikeus suuruuksiin, jotka hän oli ottanut vaivakseen tuoda julkisuuteen: hänestä näytti luonnolliselta, että näiden kunnian piti lisätä hänen omaansa, aivan kuin Ludvig XIV kokosi valtaistuimensa ympärille Molièren, Le Brunin ja Lullin. Christophesta tuntui, ettei se herra, joka oli sepittänyt Hymnin Ægirille, ollut itsevaltaisempi eikä häiritsevämpi taiteelle kuin tämä hänen suojelijansa, Le Grand Journalin pomo. Sillä tällä toimittajalla, vaikkei hän ymmärtänyt taidetta enempää kuin Saksan Keisarikaan, oli tuon keisarin tapaan kuitenkin sangen varmat mielipiteensä taiteesta; mitä hän ei rakastanut, sen olemassaoloa hän ei kärsinyt: hän julisti sen huonoksi ja vahingolliseksi; ja hän hävitti sen yleisen hyvän vuoksi. Kuinka koomillisia ja vahingollisia ovatkaan mokomat miehet, afäärimiehet, joilla ei ole sivistystä eikä kultuuria ja kuitenkin vaativat saada hallita paitsi poliittisilla ja rahamaailman aloilla myöskin henkistä elämää, ja tarjoavat sille koirankopin, kaulapannan ja ruokakupin, ja voivat, jos se kieltäytyy heidän suojeluksestaan, usuttaa sen kimppuun tuhansia älyttömiä elukoita, joista he ovat kasvattaneet itselleen tottelevaisen ajokoiralauman. — Christophe ei ollut mies, joka suostuisi semmoiseen komentoon. Hänestä ei käynyt laisinkaan päinsä, että jokin aasi suvaitsi neuvoa hänelle, mitä hänen musiikkityössään piti tai ei pitänyt tehdä; ja hän ilmaisi selvästi Arsène Gamachelle, että taiteellinen työ vaati enemmän kypsyttelyä kuin politiikka. Hän kieltäytyi, ja ollenkaan kursailematta, säveltämästä erästä typerää librettoa, jota sen tekijä, muuan Journalin ensimäisiä kirjanpitäjiä, koetti saada lavalle ja jota pomo Christophelle suositteli. Silloin kylmenivät Christophen ja Gamachen välit ensi kertaa.
Christophe ei ollut siitä millänsäkään. Tuskin oli hän päässyt maineeseen, niin kaipasi hän jälleen takaisin varjoonsa. Hän huomasi olevansa "paljastettuna tuolle auringolle, jonka paisteessa ihminen hukkaa itsensä toisten laumaan." Liian monet pitivät hänestä kaikenlaista huolta. Hän mietti näitä Goethen sanoja:
"Kun kirjailija on tullut huomatuksi ansiokkaasta teoksesta, koettaa yleisö estää häntä tuottamasta toista sellaista… Hartaasti itseensä keskittynyt kyky vedetään väkisin maailman pyörteeseen, sillä jokainen luulee voivansa kaapata siitä lahjakkuudesta kappaleen itselleen."
Christophe sulki ovensa ulkomaailmalta ja lähentyi sen sijaan asuintalossaan eräitä vanhoja ystäviä. Hän kävi jälleen Arnaud'n perheessä, jonka hän oli viime aikoina hiukan liiaksi unohtanut. M:me Arnaud, joka oli suurimman osan päivää yksin, saattoi muistaa toistenkin suruja, niin paljon hänellä oli aikaa. Tuo nainen ajatteli nyt, miten tyhjältä Christophesta mahtoi tuntua, kun Olivier oli lähtenyt; ja hän voitti arkuutensa ja kutsui kerran Christophen kotiinsa päivällisille. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän tarjoutunut silloin tällöin tarkastamaan ja siistimään Christophen asuntoakin; mutta siihen häneltä puuttui rohkeutta; ja se ehkä olikin parasta; sillä Christophe ei pitänyt siitä, että hänen asioihinsa tunkeuduttiin. Mutta päivälliskutsuihin hän suostui, ja sitten hän kävi joka ilta näiden naapuriensa luona.
Hän tapasi siellä tuon vaatimattoman parin entisessä sovussa, tapasi samanlaisen hellän, hiukan surullisen ilmapiirin, kipeätuntuisen ja vielä harmaamman kuin ennen. Arnaud itse oli nykyään joutunut henkisen alakuloisuuden valtaan, johon oli syynä opettajatoimen kidutus, — väsyttävä työ, joka toistuu jok'ainoa päivä samanlaisena kuin eilenkin, ikäänkuin paikallaan pyörivä ratas, pysähtymättä koskaan, pääsemättä koskaan eteenpäin. Vaikka tuo kunnon mies olikin sangen kärsivällinen, oli hänelle nyt tullut masentumisen puuska. Hän kuvitteli joutuneensa vääryyden uhriksi, hänen alttiutensa oli hänestä hyödytöntä. M:me Arnaud rohkaisi häntä hellillä sanoilla; vaimo näytti yhäti yhtä rauhalliselta kuin ennenkin; mutta hänen kasvonsa olivat kalpeammat. Christophe onnitteli kerran herraa rouvan kuullen siitä, että hänellä oli niin järkevä vaimo: