— Kyllä, myönsi Arnaud, hän on niin kiltti, mikään ei saa koskaan häntä tasapainosta. Hän on onnellinen olento; ja olenhan minäkin. Jos hän olisi alkanut tästä elämästä kärsiä, luulen, että minäkin olisin tuhon oma.
M:me Arnaud punastui ja oli vaiti. Sitten alkoi hän levollisella äänellä puhua muista asioista. — Christophen käynneillä oli entinen hyväätekevä vaikutuksensa; hän toi tuohon kotiin valoa; ja hän nautti puolestaan siitä, että sai lämmitellä noiden hyvien sydänten läheisyydessä.
Tulipa hänelle eräs uusikin ystävätär. Tai paremminkin meni Christophe itse häntä etsimään, sillä vaikka tuo henkilö toivoikin saada tutustua Christopheen, ei hän ollut millään tavoin yrittänyt päästä hänen seuraansa. Hän oli nuori, äskettäin viisikolmatta vuotta täyttänyt tyttö, muusikko, palkittu konservatoriossa ensimäisenä pianonsoittajana. Hänen nimensä oli Cécile Fleury. Hän oli lyhytkokoinen, melkoisen vanttera. Kulmakarvat sakeat, silmät kauniit, muodoltaan soikeat, katse kostea, nenä pieni ja paksu, pystykärkinen, hiukan punertava, niinkuin ankan nokka; huulet möyheät, niiden sävy hyvä ja hellä; leuka tarmokas, vankka ja lihava, otsa ei korkea, mutta leveä. Tukka oli kierretty niskaan suurelle nyttyrälle. Käsivarret voimakkaat, kädet pianistin: isot kädet, peukalot ulospäin käyristyneet, sormenpäät neliskulmaiset. Koko hänen olemuksensa vaikutti hiukan kömpelön mehukkaalta, maalaisterveeltä. Hän eli yhdessä äitinsä kanssa, jota hän rakasti suuresti; äiti oli hyvä ihminen, jonka mieltä musiikki ei tosin laisinkaan kiinnittänyt, mutta joka puhui siitä sen vuoksi, että oli aina kuullut siitä puhuttavan, ja tiesi yleensä kaikki uutiset, mitä Musicopolis tiesi. Cécile tuli toimeen niin ja näin, antoi tunteja joka päivä, ja joskus konserttejakin, joita ei kukaan huomannut. Hän tuli kaupungilta kotiinsa jalkaisin tai raitiovaunulla, lopen uupuneena, mutta aina hyvällä tuulella; ja urheasti hän soitti skaalansa ja ompeli hattunsa, puheli paljon ja nauroi ja lauloi paljon, ilman mitään erikoista ilon syytä.
Häntä ei elämä ollut hemmoitellut. Hän tiesi antaa arvon sille pienelle hyvinvoinnille, jonka hän omilla ponnistuksillaan oli hankkinut, — osasi nauttia pikku huvituksien ilosta, vähimmästäkin edistysaskeleesta taloudellisessa asemassaan tai taiteellisten lahjainsa kehittymisessä. Niin, jos hän ansaitsi viisikin frangia enemmän tässä kuussa kuin edellisen kuluessa, tai jos hänen onnistui soittaa hyvin se tai se Chopinin kohta, josta selvitäkseen hän oli ponnistellut viikkokausia, — niin hän oli tyytyväinen. Hänen työnsä, joka ei ollut ylenpalttisen kiihkeää, sointui erinomaisesti hänen luonteensa taipumuksiin ja tyydytti häntä ikäänkuin järkevä terveydenhoito. Soittaminen, laulaminen, tuntien antaminen toivat hänelle tyydytetystä toimintahalusta johtuvan miellyttävän olon, normaalin ja säännöllisen elämän tunteen sekä samalla kertaa vaatimattoman taloudellisen mukavuuden ja rauhallisen pienen taiteilijamenestyksenkin. Hänellä oli hyvä ruokahalu, hän söi runsaasti, nukkui hyvin eikä ollut koskaan kipeä.
Tuo suora, vilpitön, järkevä ja kohtuullinen tasapainon ihminen ei ollut koskaan huolissaan mistään: sillä hän eli aina nykyhetkessä, ajattelematta, mitä ennen oli tapahtunut ja mitä vastaisuus toisi mukanaan. Ja kun hän oli aina hyvinvoipa ja hänen elämänsä melkoisesti turvattu kohtalon oikuilta, niin oli hän melkein aina tyydytetty. Hänestä oli yhtä miellyttävää harjoitella soittoa kuin keitellä ruokia tai pakinoida talousasioista, tahi olla tekemättä mitään. Hän osasi elää, ei päivästä päivään, — (sillä hän oli ekonominen ja eteensä katsova), — vaan minutista minuttiin. Minkäänlainen idealismi ei vaivannut hänen päätänsä; ainoa, mitä hänellä idealismia oli, jos sitä voi siksi sanoa, oli porvarillista; se oli hajautunut levollisesti kaikkiin hänen askareihinsa, jaeltu kaikkien hänen elämänsä hetkien osalle; sen sisältönä oli rakastaa rauhallisesti kaikkea, mitä hän teki, olipa se mitä tahansa. Hän kävi pyhinä kirkossa; mutta uskonnollisilla tunteilla ei ollut juuri mitään sijaa hänen elämässään. Hän ihaili kiihko-olennoita ja kiihkoihmisiä, sellaisia kuin Christophe, joilla on uskonsa tai suuret neronlahjat. Mutta hän ei heitä kadehtinut: mitä hän olisi tehnyt heidän rauhattomalla sielullaan tai heidän nerollaan?
Kuinka saattoi hän sitten tulkita heidän musiikkiaan? Hänen olisi ollut vaikea sitä selittää. Mutta sen hän tiesi, että hän ymmärsi musiikkia. Hänen ylemmyytensä toisten virtuoosien rinnalla piili hänen vankassa ruumiillisessa ja henkisessä tasapainossaan; hänen elonvoimaa uhkuvassa olennossaan, jossa ei ollut personallisia intohimoja, lankesivat vieraat intohimot hyvään maahan ja kukoistivat. Häntä itseään eivät ne häirinneet laisinkaan. Ne kauheat kiihkot, jotka olivat taiteilijaa kalvaneet, tulkitsi hän niiden koko alkuperäisellä voimalla, mutta niiden myrkky ei päässyt hänen vereensä; hän ei tuntenut niistä muuta kuin niiden voiman ja ponnistusta seuranneen terveen väsymyksen. Kun esitys päättyi, oli hän aivan hiestynyt ja lopen uupunut; hän hymyili tyynesti ja oli tyytyväinen.
Christophe sai kuulla häntä eräässä iltakonsertissa ja hänen soittonsa herätti suuresti hänen huomiotaan. Konsertin jälkeen meni hän puristamaan pianistin kättä. Cécile Fleury oli hänelle siitä kiitollinen: konsertissa oli vähän yleisöä, eikä tyttö ollut liioilla kohteliaisuuksilla pilattu. Kun hänellä ei ollut notkeutta pestautua johonkin musiikkimiesten nurkkakuntaan eikä oveluutta hankkia itselleen ihailijalaumaa kannattajakseen; kun hän ei koettanut erottautua muista pianisteista minkäänlaisilla teknillisillä liioitteluilla tai tunnettujen teosten tulkitsemisella omien mielikuviensa mukaan eikä vaatinut itselleen yksinoikeutta käsitellä juuri sitä tai sitä suurta mestaria, Johan Sebastian Bachia tai Beethovenia; — ja koska hän ei ollut muovannut minkäänlaista teoriaa siitä, mitä soitti, vaan tyytyi pelkästään soittamaan sitä, mitä tunsi, — niin kukaan ei häntä huomannut, eikä kritiikki ollut hänestä tietävinään: sillä ei kukaan ollut sanonut sille, että hän soitti hyvin; ja itse eivät arvostelijat olisi häntä keksineet.
Christophe tapasi sitten Cécilen usein. Moinen voimakas ja tyyni tyttö viehätti häntä kuin jokin arvoitus. Cécile oli sydämeltään mehukas ja samalla tunteeton. Christophea suututti, ettei tuo nainen ollut enemmän tunnettu, ja siksi ehdotti hän Cécilille, että hän, Christophe, panisi Le Grand Journalin joukkoon kuuluvat ystävänsä kirjoittamaan hänestä. Mutta vaikka Cécile olikin mielissään, että häntä näin kiitettiin, niin pyysi hän, ettei Christophe ryhtyisi ollenkaan mihinkään sellaiseen. Hän ei tahtonut taistella eikä nähdä vaivaa, herätellä muissa kateutta; hän halusi elää omassa rauhassaan. Hänestä ei puhuttu: sen parempi! Hän ei ollut kateellinen, hän oli ensimäisenä valmis ihailemaan toisten taiturien tekniikkaa. Hänellä ei ollut kunnian eikä muitakaan himoja. Hänen sielunelämänsä oli merkillisen laiskaa! Kun hänellä ei ollut jotain hetken vaatimaa varmaa tehtävää, ei hän tehnyt mitään, ei kerrassaan mitään; hän ei edes haaveillutkaan; yöllä vuoteessaankin hän joko nukkui tai oli ajattelematta mitään. Eikä hänellä ollut edes kiihkoa päästä naimisiin, tuota sairaloista kiihkoa, joka myrkyttää vanhaksi piiaksi jäämistä pelkäävien tyttöjen elämän. Kun häneltä kysyttiin, eikö hänestä olisi hauskaa, jos hänellä olisi hyvä mies, vastasi hän:
— Miksikä ei viisikymmentätuhatta frangia korkoja yhtä hyvin? Täytyy tyytyä siihen, mitä saa. Jos tarjotaan jotain, sen parempi. Ellei, niin tulen ilmankin toimeen. Jos ei saa vehnästä, niin ei ole syytä kieltäytyä syömästä ruisleipää. Varsinkin, kun on kauan purrut hyvinkin kovaa kakkua.
— Ja etenkin, kun on paljon niitä, jotka eivät saa joka päivä sitäkään, jatkoi äiti.