Ja hän nauroi haljetakseen.
— Pyh, arveli hän, kaikki arvostelijat ovat samanlaisia. He eivät ymmärrä mitään.
Mutta sikäli kuin hän luki alkoi hän suuttua: tämä oli liian mieletöntä, se teki hänet naurettavaksi. Että hänestä koetettiin muovata "tasavaltalaista säveltäjää", siinä ei ollut mitään järkeä… No, olkoon nyt tuokin jaaritus… Mutta että hänen "tasavaltalainen" taiteensa asetettiin "sakastitaiteen" ja hänen työnsä ennen häntä eläneiden suurten mestarien vastakohdaksi, — (hänen, joka imi voimansa juuri noiden mestarien hengestä), — se oli jo liikaa…
— Senkin pölkkypäät! Tekevät minusta idiootin!…
Ja sitten: mitä järkeä oli kolhia hänen asiastaan puhuessa eräitä kyvykkäitä ranskalaisia säveltäjiä, joista hän piti enemmän tai vähemmän, — (paremminkin vähän kuin paljon), — sillä he osasivat toki ammattinsa ja harrastivat sitä kunniallisesti? Ja, — mikä oli pahinta, — hänen suuhunsa tungettiin aivan uskomattomalla hävyttömyydellä vihamielisiä tunteenilmauksia hänen isänmaatansa kohtaan!… Ei, sitä, sitä hän ei mitenkään voinut kärsiä…
— Minä kirjoitan heille tästä heti kirjeen, sanoi Christophe.
Olivier tuli väliin:
— Ei, ei, sanoi hän, ei nyt! Sinä olet nyt liian kiihdyksissä.
Huomenna, kun pääsi on levännyt…
Christophe tahtoi tehdä sen välttämättä heti. Kun hänellä oli jotakin sanottavaa, ei hän voinut koskaan odottaa huomiseen. Hän lupasi ainoastaan näyttää ystävälleen kirjeensä. Se olikin hyvä päätös. Kun kirje, jossa Christophe oikaisi erikoisesti niitä artikkelin kohtia, missä hänet pantiin puhumaan kummallisia mielipiteitä Saksasta, oli asianmukaisesti paranneltu, juoksi hän pistämään sen postiin.
— Nyt on toki asia autettu, sanoi Christophe tullessaan takaisin; oikaisu ilmestyy huomenna.