Olivier pudisti lauhkeasti ja epäilevästi päätänsä. Sitten sanoi hän
Christophelle, yhä ajatuksissaan ja katsoen häntä lujasti silmiin:

— Christophe, ethän vain puhunut mitään vaarallista niillä päivällisillä?

— En, en, vastasi Christophe nauraen.

— Oletko varma siitä?

— Olen, sinä pelkuri.

Olivier rauhoittui hiukan. Mutta Christophe ei ollutkaan aivan rauhallinen. Hän muisti, että hän oli puhunut kaikenlaista, ristiin rastiin. Hän oli kohta viihtynyt seurassa kuin kotonaan. Hänen päähänsäkään ei ollut pälkähtänyt epäillä noita miehiä: he näyttivät hänestä niin ystävällisiltä, niin suopeilta häntä kohtaan! Ja tosiaan he olivatkin suopeita. Onhan ihminen aina aulis ja suopea sille, jolle on tehnyt hyvää. Ja Christophe oli niin vilpittömän iloinen, että se ilo tarttui muihinkin. Hänen kursailematon hyväsydämisyytensä, hänen huolettomat sutkauksensa, hänen hirmuinen ruokahalunsa ja nopeus, jolla juomat holahtivat hänen nieluunsa, tehoamatta häneen, eivät voineet olla miellyttämättä Arsène Gamachea, joka hänkin oli luja hummaaja, talonpoikaisen muokkaamaton ja ruumiiltaan voimakas mies, pelkkää halveksumista sellaisia kohtaan, jotka eivät olleet tuiki terveitä eivätkä uskaltaneet kunnolla syödä eivätkä juoda pienten parisilaisten juorujen tähden. Hän arvosteli miehiä ruuansulatuksen mukaan. Ja Christophen hän nyt hyväksyi. Heti kohta hän ehdotteli, että Christophen Gargantua hommattaisiin oopperana Suureen Oopperaan. — (Siihen aikaan oli noille Ranskan porvareille taiteen huippu pistää lavalle Faustin kadotus tai Yhdeksän sinfoniaa.) — Christophe, joka purskahti nauruun kuullessaan tämän eriskummaisen päähänpiston, sai ainoastaan suurella vaivalla Gamachen estetyksi telefonoimasta heti käskyään Suuren Oopperan johtokunnalle, tai suoraan kaunotaiteiden ministeriölle. — (Gamachen mielestä olivat näet kaikki ihmiset pelkkiä hänen orjiaan.) — Ja kun ehdotus johti Christophen muistamaan, miten omituiseen asuun hänen sinfoninen runonsa David äskettäin oli muutettu, niin kertoi hän sitten tuosta esityksestä, jonka parlamentin jäsen Roussin oli järjestänyt rakastajattarensa debyyttiä varten. Gamache ei laisinkaan pitänyt Roussinista, joten hän oli ihastunut Christophen tarinaan. Ja Christophe lasketteli silloin hyvien viinien ja kuulijain hartauden innostamana vielä toisia enemmän tai vähemmän arkaluontoisia juttuja, joista kuuntelijat painoivat päähänsä jokainoan sanan. Christophe yksinään unhotti ne heti päivällisiltä lähdettyään. Mutta nyt, kun Olivier kysyi, mitä hän siellä oli puhunut, johtuivat ne jälleen hänen mieleensä. Christophe tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitänsä pitkin. Sillä hän odotti pahaa; hänellä oli jo tarpeeksi kokemusta aavistaakseen, mitä tapahtuisi. Nyt, kun humala hänen päästänsä oli haihtunut, näki hän kaiken jo aivan selviönä edessään: näki varomattomat puheensa vääristeltyinä ja julkaistuina panetteluhaluisen lehden palstoilla, taidetta koskevat sutkauksensa temmaistuina sota-aseiksi. Mitä taasen hänen oikaisukirjeeseensä tuli, tiesi hän jo ennakolta yhtä hyvin kuin Olivier, että sanomalehtimiehelle vastaaminen on musteen haaskausta: sanomalehtimies sanoo väittelyssä aina viimeisen sanan.

Kaikki kävi pilkulleen niinkuin Christophe oli aavistanut. Hänen varomattomat lauseensa ilmestyivät kyllä, mutta hänen oikaisukirjeensä ei ilmestynyt koskaan, Gamache suvaitsi ystävällisesti lähettää hänelle sellaiset terveiset, että hän ymmärsi muka hänen jalomielisyytensä, että moinen epäröinti oli Christophelle kunniaksi; mutta hän säilytti tarkoin omana salaisuutenaan syyt noihin Christophen tunnonvaivoihin; ja Christophesta tekaistut väärät mielipiteet jatkoivat siis kiertokulkuaan, saaden osakseen tuimaa arvostelua ensin ranskalaisissa lehdissä, sitten Saksassakin, jossa ne kuohuttivat mieliä: kuinka saattoikaan saksalainen taiteilija puhua niin epäarvokkaasti omasta isänmaastaan!

Christophe luuli olevansa erinomaisen kekseliäs, kun käytti hyväkseen seuraavaa uutta haastattelua, johon erään toisen sanomalehden reportteri hänet alisti; hän julisti näet tässä haastattelussa rakkauttaan Deutsches Reichiä kohtaan, sillä siellä oltiin, sanoi hän, ainakin yhtä vapaita kuin Ranskan tasavallassa. — Hän puhui nyt vanhoillisen lehden edustajalle, ja siitä johtui, että haastattelija pani hänen suuhunsa heti antirepublikanisia mielipiteitä.

— Ojasta allikkoon! sanoi Christophe nähdessään tämän kirjoituksen.
Oh, mitä on musiikilla ja politiikalla keskenään tekemistä?

— Sellainen on meillä tapa, vastasi Olivier. Ajattelepa, millaisia taisteluita Beethovenin ympärillä käydään. Toiset tekevät hänestä jakobinin, toiset papin, jotkut Père Duchesnen, eräät ruhtinaitten saappaiden nuolijan.