— Ah, minkälaisen potkun hän antaisi heille kaikille!
— Hyvä, tee sinä samoin.
Christophe tahtoikin tehdä niin. Mutta hän oli liian vilpitön ihmisiä kohtaan, jotka olivat hänelle ystävällisiä. Olivier ei saanut koskaan rauhaa jättäessään Christophen yksin. Sillä Christophea tultiin alinomaa haastattelemaan, ja vaikka Christophe lupasi pitää varansa, ei hän voinut estää itseään olemasta avomielinen ja luottavainen. Hän puhui silloin kaikki, mitä hänen päähänsä pälkähti. Hänen pakinoilleen tuli naispuolisiakin sanomalehtimiehiä, jotka väittivät olevansa hänen ystäviään ja jutteluttivat hänellä hänen rakkausasioitaan. Toiset käyttivät häntä välikappaleena saadakseen panetella joitakin muita tunnettuja henkilöitä. Aina kun Olivier palasi kotiin, tapasi hän Christophen sangen nurjalla mielin.
— Joko taas tuli tyhmyys? kysyi Olivier.
— Taas, vastasi Christophe masentuneena.
— Sinä olet siis aivan auttamaton!
— Pitäisi panna telkien taakse… Mutta tällä kertaa minä lupaan, että se on viimeinen kerta.
— Tietysti, — kunnes tulee uusi…
— Ei, nyt se on viimeinen.
Seuraavana päivänä sanoi Christophe voitonriemuissaan ystävälleen: