— Ja sitten, sittenhän… supisi Christophe… (ja hänen huulensa vapisivat) on kaikki lopussa?
— Ystäväni, sanoi Grazia hänen äänensä vavahduksesta liikutettuna…
Ei, ei ole lopussa.
— Minä löysin teidät vain heti taas kadottaakseni.
Christophelle tuli kyyneleitä silmiin.
— Ystäväni, toisti Grazia.
Christophe peitti kädellään silmänsä ja kääntyi poispäin, salatakseen liikutustaan.
— Älkää olko surullinen, sanoi Grazia laskien kätensä hänen kädelleen.
Nytkin ajatteli Christophe tuota pientä saksalaista tyttöä. He olivat molemmat vaiti.
— Miksi te tulitte niin myöhään? kysyi Grazia viimein. Minä koetin saada tavata teitä. Mutta te ette vastannut kutsuihin.
— Minä en tiennyt, en tiennyt sitä, sammalsi Christophe… Sanokaa, tehän juuri olette niin monta kertaa auttanut minua, vaikka minä en sitä saattanut aavistaa?… Teillehän olen kiitollisuuden velkaa siitä, että sain käydä Saksassa. Tehän olitte minulle se hyvä enkeli, joka suojelitte minua?