Grazia vastasi:
— Minä olin niin onnellinen, kun saatoin tehdä jotain puolestanne.
Olen teille velkaa niin paljon.
— Mitä? kysyi Christophe. En ole tehnyt teille mitään hyvää.
— Te ette tiedä, vastasi Grazia, mitä te olette minulle ollut.
Ja hän puhui siitä ajasta, jolloin hän pikku tyttönä tapasi Christophen enonsa Stevensin luona ja jolloin hän sai häneltä, hänen sävellyksistään, herätyksen huomaamaan kaikkea, mikä maailmassa on kaunista. Ja vähitellen hän hiljalleen elostui ja kertoi Christophelle, kautta rantain ja lyhyesti, mutta kyllin läpikuultavin sanoin silloisia lapsentunteitaan: miten hän oli ottanut osaa Christophen suruihin; kertoi konsertista, jossa Christophelle vihellettiin ja jossa Grazia oli itkenyt; ja Christophelle kirjoittamastaan kirjeestä, johon Christophe ei ollut vastannut: sillä hän ei ollut saanutkaan sitä. Ja kuvitelmiinsa uskoen, Christophe yhdisti häntä kuunnellessaan, tuohon menneisyyteen nykyisenkin mielenliikutuksensa ja sen hellyyden, jota hän nyt tunsi tuota hänen puoleensa kumartunutta hellää olentoa kohtaan.
He juttelivat viattomasti, sydämellisen iloisesti. Ja siinä puhuessaan tarttui Christophe Graziaa käteen. Ja yhtäkkiä he molemmat vaikenivat: sillä Grazia huomasi, että Christophe rakasti häntä. Ja myöskin Christophe huomasi saman…
Ennen muinoin oli Grazia rakastanut Christophea, eikä Christophe ollut hänestä välittänyt. Nyt rakasti Christophe vuorostaan Graziaa; mutta Grazialla ei ollut enää häntä kohtaan muita tunteita kuin rauhallisen ystävyyden: hän rakasti nyt toista. Niinkuin usein käy, oli heistä toisen elämänkello sattunut kulkemaan toisen edelle, ja se riitti muuttamaan heidän kummankin kohtalonsa koko elämän iäksi…
Grazia veti pois kätensä, jota Christophe ei pidättänytkään. Ja he olivat hetken ymmällään ja sanattomina.
Sitten Grazia sanoi:
— Jääkää hyvästi.