Grazia oli hiukan sekaannuksissaan; mutta sitten hän otti Christophea kädestä ja katsoi suoraan hänen silmiinsä:
— En, ystäväni, virkkoi hän hellästi.
Christophe ei voinut puhua. Grazia näki, että hän oli tuskissaan.
— Anteeksi, minä tein teidät suruiseksi. Minä tiesin, että te ottaisitte tämän puheeksi. Meidän täytyy nyt keskustella aivan vilpittömästi, hyvinä ystävinä.
— Ystävinä, toisti Christophe murheellisena, eikö mitään enempää?
— Kiittämätön! Mitä muuta tahdotte? Ottaako minut vaimoksenne?… Muistatteko entisiä aikoja, jolloin ette voineet nähdä muuta kuin kauniin serkkuni? Minä surin silloin, ettette ymmärtänyt, mitä minä tunsin teitä kohtaan. Koko elämämme olisi voinut kehittyä toiseksi. Nyt ajattelen, että on parempi näin; on parempi, ettemme ole asettaneet ystävyyttämme alttiiksi yhteiselämän koetukselle, tämän arkipäiväisen elämän, jossa kaikkein puhtain lopulta aina madaltuu…
— Te puhutte noin sen vuoksi, että rakastatte minua nyt vähemmin kuin silloin.
— Oi, ei suinkaan, minä rakastan yhä teitä yhtä paljon.
— Ah, tämänpä sanotte minulle ensi kertaa!
— Nyt ei saa olla enää mitään salattua meidän välillämme. Katsokaas, minä en usko kovinkaan paljoa avioliittoon. Tiedän, ettei omani ole kylläkään esimerkiksi riittävä. Mutta olen miettinyt asiaa ja katsellut ympärilleni. Onnelliset avioliitot, ne ovat harvinaisia. Sellainen on hiukan kuin luontoa vastaan. Ei voi kytkeä yhteen kahta olentoa muuta kuin silpomalla toista niistä, ehkäpä molempiakin; ja ne kärsimykset ovat kenties sitä laatua, ettei sielulle ole eduksi niihin joutua.