— Ah, huudahti Christophe, minä päinvastoin näen sen asian niin kauniina, tuollaisen kahden uhrautumisen toisilleen, kahden sielun sulautumisen yhdeksi!
— Kauniina… unelmissanne. Jos tosi tulisi, kärsisitte te siitä enemmän kuin kukaan muu.
— Mitä, luuletteko, ettei minulla voisi koskaan olla vaimoa, perhettä, lapsia?… Miksi uskotte sellaista! Minä rakastaisin heitä hyvin paljon! Te ette luule, että se onni on minulle luotu?
— En tiedä. En oikein usko. Ehkäpä jonkin hyvän naisen kanssa, joka ei olisi kovin älykäs, ei kovin kauniskaan, vaan joka olisi teille uskollinen eikä ymmärtäisi teitä.
— Kuinka olette paha!… Mutta te teette väärin kun laskette sellaista leikkiä. Hyvä nainen on hyvä, vaikkei hän olisikaan älykäs.
— Sen kyllä tiedän. Tahdotteko, niin valitsen teille sellaisen?
— Älkää puhuko noin, minä rukoilen, te raatelette sydäntäni. Kuinka saatoitte sanoa niin?
— Mitä minä siis sanoin?
— Te ette rakasta minua yhtään, ette ollenkaan, koska voitte ajatella vaimon hakemista minulle?
— Mutta se johtuukin juuri siitä, että teitä rakastan, että olisin onnellinen, jos voisin tehdä jotain, mikä tekisi teidät onnelliseksi.