— No, jos se on totta, niin…
— Ei, ei, siitä ei enää sanaakaan. Tiedän, että se olisi teidän onnettomuutenne.
— Älkää te välittäkö minusta. Minä vannon, että minä olen onnellinen. Mutta sanokaapas totuus: te luulette, luulette, että tulisitte onnettomaksi minun kanssani?
— Oh, onnettomaksiko? En, ystäväni. Minä kunnioitan ja ihailen teitä liiaksi, minkä vuoksi en voisi tulla kanssanne onnettomaksi… Ja sitäpaitsi, kuulkaa: luulen, ettei mikään nykyään voisi tehdä minua aivan onnettomaksi. Minä olen nähnyt monenmoista, minusta on tullut filosofi… Mutta suoraan sanoen, — (tehän tahdotte minulta suoruutta, eikö niin? Ette siitä minulle suutu?) — no niin, minä tiedän jo omat heikkouteni: minä olisin ehkä muutaman kuukauden kuluttua niin tyhmä, etten olisi aivan onnellinen teidän kanssanne; ja juuri sitä minä en tahdo, sen tähden, että tunteeni teitä kohtaan on syvästi pyhä; ja minä en tahdo, että mikään maailmassa saisi sitä himmentää.
Christophe sanoi suruisesti:
— Niin, te puhutte ainoastaan tehdäksenne pahan palan minulle makeammaksi. En miellytä teitä. Minussa on luonteen puolia, jotka ovat teistä inhoittavia.
— Ei, ystäväni, minä vakuutan. Älkää olko noin allapäin. Te olette hyvä ja minulle rakas ihminen.
— Silloinpa en ymmärrä, miksi emme voisi viihtyä yhdessä?
— Siksi, että me olemme liian erilaisia, kaksi liian omintakeista, persoonallista luonnetta.
— Sen tähden minä juuri teitä rakastankin.