— Ehkäpä se on totta. Olette oikeassa. En ole enää kovinkaan nuori, ystäväni. Olen väsynyt. Elämä kuluttaa, jos ei ihminen ole niin voimakas kuin te… Oi, joskus, kun katselen teitä, olette te minusta kuin mikäkin kahdeksantoistavuotias poika.
— Vai niin muka! Entäpä tämä vanha pää, nämä rypyt, lakastunut iho!
— Tiedän kyllä, että te olette kärsinyt yhtä paljon kuin minäkin, kenties enemmän. Minä näen sen. Mutta joskus katselette minua aivan nuorukaisen silmin; ja minä tunnen teistä käyvän raikkaan elämänvirran. Minä sen sijaan olen sammunut. Kun ajattelen muinaista tultani! Silloin oli hyvä aika, muka… olin kovin onneton. Nyt minulla ei ole enää tarpeeksi voimaa ollakseni onneton. Ainoastaan ripe elämää on jäljellä. En olisi enää niin rohkea, että uskaltautuisin avioliiton kokeiluun. Ah, ennen, silloin!… Jos joku, jonka tunsin, olisi silloin antanut minulle merkin!…
— No niin, niin, puhukaa…
— Ei, eihän se hyödytä…
— Siis ennen muinoin, jos olisin… Oh, hyvä Jumala!
— Mitä jos olisitte? Enhän sanonut mitään.
— Minä ymmärsin. Te olette julma.
— No niin, ennen muinoin minä olin hullu, siinä kaikki.
— Ja tämä sana oli vieläkin pahempaa.