"Perrupit Acheronta…"
… Siinä on onnellinen osanne. Teille, te conquistadores!
Christophe näytti niin selvästi uuden sukupolven osalle annetun sankarillisen toiminnan velvollisuuden, että Georges kysyi hämmästyneenä:
— Mutta jos te vanhat olette tätä mieltä, miksi te ette tule meidän kanssamme?
— Siksi, että meillä on toinen tehtävä. Mene poikaseni, tee työsi. Irtaudu minusta, jos voit. Minä jään tänne, ja valvon… Oletko lukenut sen Tuhannen ja yhden yön sadun, jossa vuorenkorkuinen haltia on suljettuna pieneen lippaaseen, Salomonin sinetillä lukittuun?… Se haltia on täällä, sielumme pohjassa, sielun, jota sinä pelkäät kumartua tarkastelemaan. Minä ja minun aikalaisemme olemme kuluttaneet elämämme kamppailussa sen kanssa; me emme ole häntä voittaneet; hänkään ei ole voittanut meitä. Nyt me levähdämme hetkisen, hän ja me; ja me katselemme toisiamme, vihaamatta ja pelkäämättä, tyytyväisinä otteluun, jonka olemme kestäneet, ja odotamme aselevon loppumista. Käyttäkää te aselevon aikaa kartuttaaksenne voimianne ja kootaksenne maailman kauneutta. Olkaa onnellisia, nauttikaa tyynentuokiosta. Mutta muistakaa, että kerran täytyy teidän tai niiden, jotka ovat poikianne, kerran täytyy teidän palata voiton juhlastanne siihen paikkaan, jossa nyt olen ja ryhtyä uudestaan taisteluun, uusilla voimilla, tuota vastaan, joka on tuossa ja jota minä pidän silmällä. Ja sitä aselepojen katkomaa taistelua kestää, kunnes toinen taistelevista (ja ehkäpä molemmatkin) on murskattu. Teidän tulee olla väkevämpiä ja onnellisempia kuin me olimme… Toistaiseksi urheile, jos mielesi tekee; karaise lihaksiasi ja sydäntäsi; äläkä tuhlaa hullun tavoin kärsimättömästi paisuvia voimiasi joutavuuksiin: sinä olet sellaisen ajan lapsi, että niille voimille (ole varma siitä!) löytyy kyllä paikkansa.
Georges ei pitänyt muistissaan paljoakaan siitä, mitä Christophe hänelle puhui. Hänen tajuntansa oli melkoisen avoin Christophen ajatuksille; mutta ne ajatukset menivät toisesta korvasta sisään ja tulivat toisesta ulos. Hän ennätti tuskin alas kadulle, kun jo unhotti kaikki. Siitä huolimatta säilyi hänessä jonkinlainen hyvinvoinnin tunne vielä sittenkin, kun syy, josta se oli aiheutunut, oli jo pitkän aikaa haihtunut. Hän kunnioitti Christophea. Hän ei uskonut sellaiseen, mihin Christophe uskoi. (Pohjaltaan hän nauroi kaikelle, hän ei uskonut mihinkään.) Mutta siitä huolimatta olisi hän halkaissut pään jokaiselta, joka olisi uskaltanut puhua pahaa hänen vanhasta ystävästään.
Nuorukaisen onneksi ei juuri hänelle satuttu puhumaankaan Christophesta pahaa: muutoin olisi hänellä ollut paljon tekemistä.
Christophe aavisti hyvin, minnepäin ajantuuli kiepahti. Ranskan nuorten musiikki-ihanteet erosivat suuresti hänen ihanteistaan; mutta vaikka se seikka yhä vain lisäsi Christophen sympatiaa noita ihanteita kohtaan, eivät nuoret puolestaan suinkaan suhtautuneet häneen samoin. Christophe oli joutunut muotiin yleisön keskuudessa, eikä se ollut omiaan tekemään hänelle suopeiksi nälkäisimpiä noista nuorista; heillä ei ollut vatsassaan paljoa, ja heidän torahampaansa olivat siis sitäkin pitemmät ja purevammat. Christophe ei pahastunut heidän häijyydestään.
— Miten sisukkaita ne ovat! sanoi hän. Niille tulee hampaita, piskuisille…
Hän piti heistä melkeinpä enemmän kuin eräistä toisista rakeista, jotka mairittelivat häntä sen vuoksi, että hän oli saanut menestystä, — tuollaisista, joista d'Aubigné sanoo: "Kun talonkoira on työntänyt kuononsa voipyttyyn, tulevat ne onnitellen nuoleskelemaan sen viiksiä".