— Syvästi valitettava asia! Tuo sanomalehtimies on aina ollut niin arkatuntoinen minusta! Minä olen vilpittömästi pahoillani. Parasta on olla sellaisesta välittämättä.
Christophe nauroi ja ajatteli:
— Se raukka on oikeassa.
Ja hän heitti tämän muiston "unhon kuiluun", niinkuin hänen oli tapa sanoa.
Mutta kävipä nyt niin, että Georges, vaikka hän luki sanomalehtiä sangen harvoin ja silloinkin huonosti kaiken muun paitsi urheilua koskevat artikkelit, sattui nyt näkemään juuri rajuimmat hyökkäykset Christophen kimppuun. Hän tunsi tuon sanomalehtimiehen. Hän meni kahvilaan, jossa tiesi hänet varmasti tapaavansa, tapasikin hänet siellä, antoi häntä korville, joutui kaksintaisteluun hänen kanssaan ja raapaisi kelpo tavalla miekallaan hänen toista olkapäätään.
Seuraavana päivänä, aamiaisella istuessaan, sai Christophe kuulla tämän tapahtuman erään ystävän kirjeestä. Se oli hänestä kauheaa. Hän jätti aamiaisensa kesken ja juoksi Georges Jeanninin luokse. Georges tuli itse avaamaan, Christophe ryntäsi sisään kuin myrskynpuuska, tarttui poikaa kaksinkäsin käsivarsiin, ravisteli häntä vihoissaan ja alkoi häntä vimmoissaan haukkua.
— Hölmö! huusi hän; sinä olet mennyt tappelemaan minun puolestani! Kuka sinulle siihen on antanut luvan? Nulikka, nuori nallikka, sekautua minun asioihini! Enkö minä osaa itse hoitaa itseni, sanopas? Tämä nyt on kaunista! Mokomalle konnalle sellainen kunnia, että tappelit hänen kanssaan. Sitä hän juuri tahtoi. Sinä olet tehnyt hänestä sankarin. Tolvana! Ja jospa olisi käynyt niin… (Olen varma, että heittäydyit siihen aivan tosissasi, niin päätön kun olet)… jos olisit haavoittunut tai vaikka kuollut!… Onneton: silloin en olisi antanut sinulle anteeksi eläessäni!…
Tämän uhkauksen kuullessaan nauroi Georges haljetakseen; ja sitä ilonpuuskaa kesti niin, että kyyneleet tippuivat hänen silmistään:
— Ah, vanha ystäväni, kuinka olet hassu?! Sinä olet verrattoman koomillinen! Haukut minua siitä, että sinua puolustin. Toisen kerran hyökkään sinun kimppuusi. Ehkäpä silloin syleilet minua.
Christophe tukki suunsa; hän syleili Georges Jeanninia, suuteli häntä kummallekin poskelle, ja suuteli uudestaan, ja sanoi: