— Rakas poikani!… Anteeksi. Minä olen vanha hölmö… Mutta tämä uutinen sai minut aivan sekaisin. Mikä päähänpisto tapella! Kannattaako tuonlaisten kanssa tapella? Lupaa heti paikalla, ettet enää koskaan rupea sellaiseen.
— Minä en lupaa mitään, sanoi Georges. Minä teen, mitä tahdon.
— Mutta minä kiellän sinua, kuuletkos! Jos yrität, minä en tahdo enää sinua nähdä, minä panen vastalauseen lehtiin, minä sinun…
— Teet tietysti perinnöttömäksi.
— Mutta kuulehan nyt, rakas Georges… Mitä sellainen toimittaa?
— Kunnon ystäväni, sinä olet tuhat kertaa parempi kuin minä, sinä tiedät paljon enemmän maailman asioita kuin minä; mutta nuo lurjukset tunnen minä paremmin kuin sinä. Ole huoletta, tämä tepsii; he kääntelevät vasta kuusi kertaa suussaan myrkyllistä kieltään ennenkuin pistävät sen ulos häväistäkseen sinua.
— Mitä minä noista pässeistä? Minä välitän vähät siitä, mitä he sanovat.
— Mutta minä välitän siitä paljon. Pidä sinä huolta omista asioistasi.
Sen jälkeen vartioi Christophe, ettei mikään uusi artikkeli herättäisi Georges Jeanninin epäluuloa. Oli koomillista nähdä häntä seuraavina päivinä kököttämässä kahvilan pöydän ääressä ja nuuskimassa sanomalehdet, joita hän ei tavallisesti koskaan lukenut, alusta loppuun; jos hän olisi niistä löytänyt jonkin hävyttömän kirjoituksen, olisi hän ollut valmis tekemään mitä hyvänsä (vaikkapa tarvittaessa halpamaisen kepposenkin), estääkseen noita rivejä joutumasta Georges Jeanninin nähtäville. Viikon kuluttua hän rauhoittui. Poika oli oikeassa. Hänen ensimäinen varoituksensa näytti antaneen haukkujille miettimisen aihetta. — Ja vaikka Christophe olikin ärtynyt nuorelle huimapäälle ystävälleen, joka oli vienyt häneltä seitsemän, kahdeksan työpäivää, myönsi hän itselleen, ettei hänellä lopultakaan ollut oikeutta häntä läksytellä. Hän muisti, kuinka hän itse aikoinaan, eikä siitä vielä ollut varsin pitkälti, oli tapellut Olivier-ystävänsä puolesta. Ja hän oli kuulevinaan Olivier Jeanninin äänen:
— Annahan olla, Christophe, minä maksan lainani takaisin!