Jos Christophe kuittasi helpolla hyökkäykset häntä vastaan, niin oli moinen ironinen välinpitämättömyys kaukana eräästä toisesta. Tämä oli Emmanuel.
Europalaiset aatteet kehittyivät huimaa vauhtia. Saattaisi sanoa, että niiden kiito lisääntyi sikäli kuin mekaaniset keksinnöt ja uudenaikaiset moottoritkin. Sellainen ennakkoluulojen ja toivojen varasto, joka riitti ennen ruokkimaan ihmiskuntaa kaksikymmentä vuotta, paloi nyt viidessä vuodessa loppuun. Henkiset sukupolvet laukkasivat yhä perätysten ja usein toistensa päälle. Aika toitotti hyökkäykseen. — Emmanuel oli sivuutettu.
Emmanuel, Ranskan tarmon laulaja, ei ollut koskaan kieltänyt mestarinsa, Olivier Jeanninin, idealismia. Niin kiivas kuin hänen kansallistuntonsa olikin, yhtyi siihen hänessä moraalisen suuruuden jumaloiminen. Se, että hän julisti runojensa mahtavalla äänellä Ranskan triumfia, johtui siitä, että hän ihaili isänmaassaan, jopa pitäen asiaansa selvänä kuin uskonkappaletta, nykyisen Europan korkeinta aatteellisuutta, Athene Nikeä, voitollista Oikeutta, joka musertaa Väkivallan. — Ja nyt oli Väkivalta, Voima nostanut päänsä keskellä sitä Oikeutta itseään ja se paljastui siinä kaikessa hurjassa alastomuudessaan! Uusi sukupolvi, vankka ja sotakuntoinen, kaipasi taistelua, ja sen katsantokanta oli jo ennen voittoa voittajan. Se ylpeili lihaksistaan, laajentuneesta rintakehästään, halustaan ja kyvystään nauttia, yli laajan maan lennättävistä petolinnun-siivistään; se tahtoi iskeä ja koetella kynsiään. Kansan pään panivat aivan pyörälle sellaiset urotyöt kuin huimat lentoretket Alppien ja merten poikki, sankarisatuja muistuttavat ratsumatkat halki Afrikan erämaiden, nuo uudet ristiretket, jotka olivat melkeinpä yhtä mystillisiä ja yhtä paljon aineellisiin etuihin liittyviä kuin aikoinaan jotkin Filip-Augustin ja Villehardouin'in. Nämä nykyajan lapset, jotka eivät ole nähneet sotaa muuta kuin kirjoista, saattoivat koristaa sen helposti kaikenlaisella kauniilla. He alkoivat uhkailla hyökkäilyillä. He olivat väsyneitä rauhaan ja aatteisiin, he ylistelivät "taistelujen alasinta", jolla aktiivinen toiminta oli kerran takova verisin käsin ehyeksi Ranskan mahdin. Reaktsionista inhoittavaa aatteiden väärinkäyttöä vastaan julistivat he ihanteiden halveksumista uskonkappaleenaan. He oikein rehentelivät kehumalla tavallista, ahdasta kylmää järkeä, väkivaltaista realismia, sellaista häpeämätöntä kansallista itsekkyyttä, joka tallaa jalkoihinsa muitten kansojen ja ihmisyyden oikeuden, jos isänmaan suuruuden etu sitä vaatii. He olivat kansanvallan vihaajia, demokratian vastustajia, — ja epäuskoisimmatkin heistä veisasivat ylistysvirsiä vanhaan katoliseen uskoon palaamiselle, koska oli muka käytännöllistä "kanavoida absoluuttinen", sulkea ääretön lujan järjestysvallan ja auktoriteetin vartioitavaksi. Eivätkä he tyytyneet lauhkeita entisajan "lavertelijoita, tuulentupia rakentavia idealisteja", humaanisia ajattelijoita ainoastaan halveksimaan; ei, he pitivät heitä oikeinpa pahantekijöinä. Emmanuel oli näiden nuorten mielestä niitä. Hän kärsi heidän kohtelustaan julmasti, ja hänen oikeutettu suuttumuksensa oli suuri.
Koska Christophe niinkuin hänkin, — ja vielä enemmän kuin hän, — oli tuon vääryyden uhrina, tunsi Emmanuel nyt sympatiaa häntä kohtaan. Ynseydellään oli hän katkaissut välinsä Christophen kanssa ja estänyt häntä käymästä luonaan. Nyt esti ylpeys häntä ilmaisemasta katumustaan siten, että hän olisi mennyt Christophea noutamaan. Mutta sattumalta tapasi hän sitten kerran Christophen, ja silloin hän itse alkoi ensin häntä lähentyä. Ja kun hänen arka epäluulonsa pääsi siinä tilaisuudessa kohta rauhaan, ei hän enää salannutkaan iloaan, kun Christophe piankin tuli häntä katsomaan. Siitä lähtien tapasivat he toisiaan usein, joko Christophen tai Emmanuelin luona.
Emmanuel ilmaisi Christophelle katkeruutensa. Hän oli ensinnäkin syvästi loukkaantunut eräistä arvosteluista; ja kun Christophe ei näyttänyt olevan niistä kylliksi huolissaan, luetti Emmanuel hänellä eräitä lehtien artikkeleita, jotka koskivat Christophea itseään. Niissä väitettiin, ettei Christophe osannut muka taiteensa aakkosiakaan, ettei hänellä ollut aavistusta harmoniasta, että hän oli varastanut ammattiveljiensä aatteita; kaiken kaikkiaan: että hän oli musiikkitaiteen häpeä. Häntä mainittiin nimellä: "Tuo vanha kuohupää"… Ja sanottiin: "Me olemme saaneet sellaisista suonenvetoisista sielunvääntelyistä tarpeeksemme. Me olemme järjestys, järki, klassillinen sopusuhtaisuus…"
Christophea huvitti tämä suuresti.
— Niin pitää ollakin, sanoi hän. Nuoret miehet heittivät meidät vanhat suohautaan… Minun aikoinani tosin odotettiin, että mies täytti kuusikymmentä vuotta ennenkuin häntä pidettiin ukkona. Nyt menee kaikki kiireemmin… Langaton lennätin, ilmalaivat… Entiset sukupolvet väsähtävät nopeammin… Nuo nuoret poloiset, heillä ei ole pitkää aikaa! Kiiruhtakoot siis meitä halveksimaan ja pöyhistelemään itse armaassa auringonpaisteessa!
Mutta Emmanuelin luonne ei ollut näin terve. Hänen ajatuksensa oli pelkäämätöntä, mutta sairaloiset hermot kiduttivat häntä; hänen sielunsa oli palava, mutta ruumis riisitaudin kalvama; hänen olisi pitänyt saada taistella, mutta hän ei ollut luotu taistelua varten. Eräiden arvostelujen vihamielisyys haavoitti häntä sydämenpohjiin asti.
— Ah, huudahti hän, jos arvostelijat tietäisivät, mitä pahaa he tekevät taiteilijoille tuollaisilla väärämielisillä sanoilla, joita he ajattelemattomasti kylvävät, niin he häpeäisivät ammattiaan!
— Sen he tietävätkin, hyvä ystäväni. Se on heidän elämänsä kannustin.
Täytyyhän heidänkin saada elää!