— He ovat pyöveleitä. Ihminen on verissään elämästä, siitä, että hän on taistellut kuolemaan asti taiteen puolesta. Sen sijaan, että he ojentaisivat meille kätensä ja puhuisivat heikkouksistamme armeliaasti, auttaisivat meitä veljellisesti korjaamaan puutteitamme, seisovat he siinä kädet taskussa ja katselevat, kuinka me vieritämme kivikuormaamme mäkeä ylös, ja sanovat: "Ei osaa…" Ja kun työ on tehty, tietävät toiset: "Kyllä, mutta hän ei nouse mäkeä sillä tavoin kuin pitää nousta." Kun taas toiset itsepintaisesti yhä jankkaavat: "Ei hän olekaan noussut!…" Hyvä, etteivät vieritä kiviä kintuillemme meitä kaataakseen!
— No, on heissä hyviäkin ihmisiä; ja miten paljon hyvää he voivatkaan tehdä! Ilkeitä nautoja on kaikkialla; sellainen ei johdu ammatista. Sanopas, tunnetko sinä mitään pahempaa kuin taiteilijan, jossa ei ole hyvyyden rahtua, joka on turhamainen ja kiukustunut, jolle koko maailma on pelkkää saalista, joka hänen täytyy saada kynsiinsä, muuten hän katkeroituu? Ihmisen on pukeuduttava kärsivällisyyden rintarautaan. Ei ole pahaa, jossa ei olisi jotain hyvää. Kohtuuttominkin arvostelu on meille hyödyksi. Se on meille kannustin; se ei anna meidän laiskehtia matkalla. Joka kerta, kun luulemme päässeemme matkan päähän, pureksii se ajokoira koipiamme. Eteenpäin! Kauemmaksi! Korkeammalle! Se väsyy ennen minua ajamasta kuin minä kulkemasta sen edessä. Muistele aina arabialaista sananlaskua: "Hedelmättömistä puista ei välitetä; ainoastaan niitä kiitetään, joiden otsaa kultaiset hedelmät kruunaavat"… Surkutelkaamme niitä taiteilijoita, joita säästetään! He jäävät laiskotellen puolitiehen istumaan. Kun he tahtovat jälleen nousta paikaltaan, eivät heidän kangistuneet jalkansa enää jaksakaan. Eläkööt ystäväni vihamiehet! He ovat tehneet minulle elämässäni enemmän hyvää kuin vihamieheni, nimittäin ystävät!
Emmanuelin täytyi väkisinkin hymyillä. Sitten hän sanoi:
— Eikö sinusta kuitenkin ole kovaa, että nuoret rekryytit, jotka ovat ensimäisessä taistelussaan, läksyttävät sinua, sellaista vanhaa sotaurosta?
— He ovat minusta hauskoja, vastasi Christophe, Tuollainen ylpeys on nuoren ja kiehuvan mielen merkki, elämänhalun, joka tahtoo päästä liikkeelle. Minäkin olin ennen muinoin sellainen. He ovat maaliskuista rankkasadetta maan uudistuessa keväällä… Läksyttäkööt meitä vain! He ovat kuitenkin kaikitenkin oikeassa. Vanhain on mentävä nuorten kouluun! He ovat käyttäneet meitä itse kehittyäkseen. He ovat kiittämättömiä: niin täytyy ollakin. Mutta meidän ponnistuksistamme rikastuneina pääsevät he tosiaan pitemmälle kuin me; he toteuttavat sen, mitä me olemme yrittäneet. Jos meissä vielä on jäljellä hiukkakin nuoruutta, niin oppikaamme vuorostamme heistä ja koettakaamme itse uudistua. Ellemme sitä voi, vaan olemme jo liian vanhoja, niin riemuitkaamme heistä! On ihanaa nähdä, kuinka ihmishenki, joka tuntuu jo väsyneeltä, alkaa kukkia uudestaan; ihanaa nähdä noiden nuorten väkevää optimismia, heidän toimivaan seikkailuun pyrkivää elämäniloaan; ihanaa nähdä sukupolvien syntyvän uudestaan maailmaa valloittamaan.
— Mitä he olisivatkaan ilman meitä? Se elämänilo on lähtöisin meidän kyynelistämme. Se pöyhkeä voima on entisen polven kärsimysten kukka. Sic vos non vobis…
— Vanha sananlasku erehtyy. Itseämme varten me olemme tehneet työtä luodessamme uuden ihmisrodun, joka sivuuttaa meidät. Me olemme keränneet sille sen säästöt, me olemme suojelleet sitä hatarassa hökkelissä, jonka läpi kaikki viimat vinkuivat; meidän täytyi nojautua koko ruumiillamme ovea vastaan, ettei kuolema olisi päässyt sisään. Meidän kätemme raivasivat riemukujan, jota pitkin poikamme marssivat. Meidän tuskamme on pelastanut tulevaisuuden. Me olemme kantaneet liitonarkin luvatun maan kynnykselle. Se menee siihen maahan, heidän kanssaan, ja meidän voimallamme!
— Muistanevatko he koskaan niitä, jotka ovat pyhää tulta kantaen samonneet halki erämaan, samonneet kuljettaen mukanaan rotumme jumalia ja heitä, rotumme lapsia, nyt miehiksi varttuneita? Me olemme saaneet osaksemme kärsimyksen ja kiittämättömyyden.
— Suretko sitä?
— En. On juovuttavaa ajatella, miten traagillisen suurta on uhrata uudelle, meidän aikamme synnyttämälle tulevaisuudelle sellainen mahtava aikakausi kuin meidän oli. Nykypäivien ihmiset eivät osaisi enää nauttia kieltäytymisen ylpeästä ilosta!