— Me olemme olleet onnellisempia. Me olemme nousseet Nebon vuorelle, jonka harjalta näkyy Kaanaanmaa, minne jalkamme eivät koskaan satu. Mutta me nautimme tästä näystä enemmän kuin ne, jotka sinne pääsevät. Kun laskeutuu tasangolle, niin kadottaa käsityksen tasangon äärettömyydestä, silmä ei näe kaukaista ilmanrantaa.
Sen rauhoittavan voiman, mikä Christophella oli Georges Jeanniniin ja Emmanueliin, sai hän rakkaudestaan Graziaan. Se rakkaus johti hänet väkisinkin kiintymään kaikkeen nuoreen, tuntemaan ainaista sympatiaa kaikkia uusia elämän muotoja kohtaan. Mitkä olivatkin maailmaa uudistavat voimat, hän liittyi niihin, rakasti niitä silloinkin, kun ne taistelivat häntä vastaan; hän ei pelännyt uusien demokraattisten tapahtumien lähentymistä, sellaisten, joista keskustellessaan kourallinen etuoikeutettuja päästeli ahnaan lokin itsekkäitä huutoja; hän ei ollut suinkaan epätoivoinen eikä siis takertunut mihinkään vanhentuneisiin taiteen isämeitiin; hän uskoi varmasti, että satumaisista visiooneista, tieteen ja työn toteutetuista unelmista, puhkeaisi ilmi entistäkin voimakkaampi taide; hän tervehti ilolla elämän uutta aamuruskoa, vaikka vanhan maailman kauneus olisikin sen koittaessa kuoleva.
Grazia tiesi, miten terveellinen hänen rakkautensa oli Christophelle, ja sen vaikutusvoiman tunto nosti hänet yläpuolelle hänen omaa itseään. Kirjeillään hän viittoi selvän tien ystävälleen. Ei silti, että hän olisi ruvennut naurettavasti ohjailemaan häntä taiteessa: hän oli siihen liian hieno ja älykäs ja tunsi omat heikkoutensa. Mutta hänen suora ja puhdas äänensä oli äänirautana, jonka mukaan Christophe viritti sielunsa. Kun Christophe vain kuvittelikin kuulevansa, miten se ääni hänen ajatustaan toisti, niin ei hän ajatellutkaan mitään sellaista, joka ei ollut oikeaa, puhdasta ja toistamisen arvoista. Kauniin soittimen ääni on musiikkimiehelle ikäänkuin kaunis ruumis, jossa hänen haaveensa saavat todellisuuden ilmenemismuodon. Kahden toisiaan rakastavan sielun mystillistä yhteensekaantumista: kumpikin riistää toiselta, mitä toisella on parhainta; mutta sen hän tekee antaakseen toiselle tuon parhaan takaisin oman rakkautensa rikastuttamana. Grazia ei pelännyt sanoa Christophelle, että hän rakasti häntä. Kaukainen välimatka teki hänen puheensa vapaammaksi, samoin kuin varmuuskin, ettei hän koskaan olisi Christophen. Tällainen rakkaus, jonka uskollinen hartaus oli tarttunut myöskin Christopheen, oli Grazialle voiman ja rauhan lähde.
Sitä voimaa ja rauhaa antoi Grazia muille enemmän kuin hänellä itsellään oli. Hänen terveytensä oli murtunut, hänen henkinen tasapainonsa oli pahoin vaarassa. Hänen poikansa tila ei parantunut. Kaksi vuotta oli hän elänyt ainaisen kuolemanpelon vallassa, pelon, jota Lionello häijyillä kujeillaan aiheettomasti lisäsi. Lionello oli saavuttanut virtuoosin taidon pitää vireillä rauhattomuutta niissä ihmisissä, jotka häntä rakastivat; hänen joutilaat aivonsa olivat erinomaisen kekseliäät pitämään valveilla heidän mielenkiintoaan ja kiusaamaan heitä: se kekseliäisyys oli muuttunut hänessä oikeaksi maniaksi. Ja traagillisinta oli, että kun hän näytteli tautia, tauti kehittyikin tosiaan; kuolema tuli ovelle. Silloin kävi niinkuin saattoi aavistaakin: Grazia, jota poika oli kiusannut vuosikausia teeskentelemällä kipeää, oli lakannut hänen tautiinsa uskomasta silloin, kun tauti kiihtyi huippuunsa. Ihmisen tunteilla on rajansa. Grazia oli saanut valheen tähden tuhlata saalinsa voimia. Nyt, kun Lionello puhui totta, luuli Grazia hänen ainoastaan kujeilevan. Ja kun sitten perästä päin totuus tuli ilmi, niin myrkyttivät tunnontuskat Grazian elämän.
Lionellon häijyys ei ollut vähentynyt. Vaikkei hän rakastanut ketään, ei hän sallinut kenenkään läheisistään rakastaa muita kuin häntä; kateudesta oli tullut hänen ainoa intohimonsa. Hän ei tyytynyt vielä siihen, että oli saanut äitinsä erilleen Christophesta; hän olisi tahtonut pakottaa Grazian lopettamaan ystävyyssuhteensa Christopheen. Jo aikaisemmin oli hän tavalliseen aseeseensa, — tautiin, — turvautuen saanut Grazian vannomaan, ettei hän koskaan menisi uudestaan naimisiin. Nyt hänelle ei enää riittänyt pelkästään se lupaus. Hän ryhtyi vaatimaan, ettei äiti saisi kirjoittaa Christophelle. Tällä kertaa nousi Grazia vastarintaan ja kun itsevaltainen vääryys sai hänet täten viimein kapinaan ja vapaaksi, niin sanoi hän Lionellolle suorat sanat hänen valheistaan, niin ankarat, että hän sittemmin syytti niistä itseään kuin rikoksesta: sillä ne saattoivat Lionellon sellaisen raivon valtaan, että hän tuli tosiaankin sairaaksi. Se sairaus paheni yhä, kun äiti ei saattanut sitä uskoa. Silloin toivoi Lionello vimmoissaan, että hän kostoksi kuolisi. Hän ei aavistanut tämän toivomuksensa piankin täyttyvän.
Kun lääkärin täytyi ilmaista Grazialle, että hänen poikansa oli kuoleman oma, löi se tieto Graziaan kuin salama. Hänen tuli nyt kuitenkin salata epätoivonsa, voidakseen pettää lastaan, joka oli häntä itseään niin usein pettänyt. Lionello aavisti kyllä, että leikki oli tällä kertaa totta; mutta hän ei tahtonut sitä uskoa, ja hänen katseensa kerjäsi nyt äidin silmistä samanlaista valheesta moittivaa katsetta, joka hänet oli saanut vimmoihinsa, kun hän todella valhetteli. Tuli sitten hetki, jolloin hänen oli mahdotonta enää olla epätietoinen totuudesta. Se oli kauheaa hänelle ja hänen vaalijoilleen: hän ei tahtonut kuolla…
Nähdessään poikansa viimein nukkuvan kuoleman unta, ei Grazia huutanut, valitusääntä ei päässyt hänen huuliltaan; tuttavat ja läheiset kummastelivat hänen hiljaisuuttaan; hänellä ei ollut enää voimaa kärsimykseen; hän kaipasi ainoastaan yhtä: saada hänkin vuorostaan nukkua. Kuitenkin puuhaili hän edelleen kaikissa elämän tehtävissä, näöltään yhtä tyynenä kuin ennenkin. Muutaman viikon kuluttua palasi hymykin hänen huulilleen, mutta hiljaisempana kuin ennen. Kukaan ei aavistanut hänen sielunsa suurta lohduttomuutta. Christophe kaikkein vähimmin. Grazia oli kirjoittanut Christophelle ainoastaan uutisen kuolemantapauksesta, puhumatta hänelle mitään itsestään. Christophen levotonta hellyyttä tulviviin kirjeisiin ei hän vastannut. Christophe tahtoi tulla hänen luokseen: Grazia pyysi häntä olemaan yhä vain Parisissa. Parin kolmen kuukauden päästä saivat Grazian kirjeet saman vakavan ja kirkkaan sävyn kuin ennenkin. Hänestä olisi ollut rikollista sälyttää Christophen kannettavaksi oman heikkoutensa taakka. Hän tiesi, minkälainen voimakas kaiku hänen tunteillaan aina oli Christophessa ja miten suuresti Christophe tarvitsi hänen tukeaan. Grazian ei tarvinnut pakottaa itseään tähän menettelyyn. Häntä auttoi siinä hänen tavallinen henkinen kurinsa. Ainoastaan kaksi seikkaa antoi hänelle tässä elämänväsymyksessä voimia elää: rakkaus Christopheen ja fatalismi, joka oli sekä surussa että ilossa hänen italialaisen luonteensa pohjana. Se fatalismi ei ollut mitenkään älyllistä: se oli eläimen vaistoa, sellaista, joka kuljettaa lopen väsynyttä juhtaa eteenpäin, kuljettaa niin, ettei se tunne uupumustaan, tylsässä unessa, tuijottavin silmin, ja saa sen unohtamaan tien kivet ja oman ruumiinsa, kunnes se kaatuu maahan. Sellainen fatalismi piti pystyssä Grazian ruumista. Rakkaus tuki hänen sydäntään. Nyt, kun hänen oma elämänsä oli kulutettu loppuun, eli hän Christophessa. Kuitenkin karttoi hän suuremmalla huolella kuin koskaan ennen ilmaista kirjeissään, miten syvästi hän Christophea rakasti. Se johtui varmaankin siitä, että rakkaus oli nyt entistä suurempi; mutta myöskin siitä, että häntä esti rusentavana velvollisuutena pikku vainajan kielto, joka julisti hänen tunteensa rikokseksi. Ja siispä Grazia vaikeni, ja hän pakotti itsensä olemaan kirjoittamatta Christophelle muutamaan aikaan rakkaudestaan.
Christophe ei ymmärtänyt, mikä tähän vaikenemiseen oli syynä. Joskus hän tosin hätkähti, kun oli Grazian tyynessä ja näköjään kylmässäkin kirjeessä yhtäkkiä huomaavinaan intohimolta vivahtavan äänen. Se sai hänet suunniltaan; mutta hän ei uskaltanut siitä Grazialle puhua; tuskin tohti hän sitä edes itsekään huomata; hän oli kuin ihminen, joka pidättää hengitystään eikä uskalla hisahtaakaan pelosta, että hänen kaunis kuvitelmansa katoaisi. Hän tiesi, että tällaiset äänen vivahteet varmasti pyyhittäisiin tahallisella kylmyydellä pois seuraavassa Grazian kirjeessä… Seurasi jälleen tyyni… Meeresstille…
Georges ja Emmanuel olivat paraikaa Christophen luona. Oli iltapuoli päivää. He juttelivat kumpikin omista huolistaan: Emmanuel kirjallisista pettymyksistään ja Georges jostakin epäonnistumisestaan urheilukilpailuissa. Christophe kuunteli heitä lauhkeasti ja laski heistä leppoisaa leikkiä. Ovikello soi. Georges meni avaamaan. Coletten palvelijatar toi emännältään kirjeen. Christophe asettui ikkunan eteen sitä lukemaan. Hänen ystävänsä jatkoivat pakinoimistaan; he eivät nähneet Christophea, sillä hän istui heihin selin. Hän poistui huoneesta; he eivät sitä huomanneet. Ja kun he sen sitten huomasivat, ei se heitä hämmästyttänyt. Mutta Christophe viipyi niin kauan, että Georges meni viimein ja naputti toisen kamarin oveen. Ei kuulunut vastausta. Georges tunsi vanhan ystävänsä omituisuudet eikä yrittänyt uudestaan. Muutaman minutin kuluttua tuli Christophe takaisin. Hän näytti kovin tyyneltä. Hyvin väsyneeltä, hyvin lempeältä. Pyysi anteeksi, että oli jättänyt heidät, ja alkoi jatkaa keskustelua siitä paikasta, mihin se oli katkennut, puhuen heidän huolistaan sillä tavoin, että he tulivat jälleen rohkealle mielelle. Heitä liikutti hänen äänensä sävy, vaikkeivät he tienneet, mistä syystä.
He lähtivät hänen luotansa. Georges meni sieltä Colettea katsomaan. Hän tapasi Coletten kyyneleiden vallassa. Heti, kun Colette näki hänet, juoksi hän hänen luokseen ja kysyi: