— Kuinka hän kesti tämän iskun? Ystäväraukka! Se on julmaa!

Georges ei hänen sanojaan ymmärtänyt. Ja silloin ilmoitti Colette hänelle lähettäneensä kirjeessä Christophelle tiedon, että Grazia oli kuollut.

* * * * *

Grazia oli lähtenyt pois ennättämättä sanoa jäähyväistä kenellekään. Jo kuukausia oli hänen elämänsä ollut melkein juuriltaan raastettua; pieninkin henkäys pystyi kaatamaan hänet. Sen päivän edellisenä iltana, jolloin vanha katarri uudistui ja teki hänestä lopun, oli hän saanut Christophelta hyvän kirjeen. Grazia oli siitä aivan heltynyt. Hän olisi tahtonut kutsua Christophen luokseen; hän tunsi, että kaikki muu, kaikki, mikä heitä erotti toisistaan, oli valhetta ja rikollista. Mutta hän tunsi itsensä niin väsyneeksi, että jätti kirjoittamisen seuraavaan päivään. Sinä päivänä oli hänen jäätävä vuoteeseen. Hän aloitti kirjeen, mutta ei jaksanut sitä lopettaa: hänen päätänsä huimasi, ajatukset pimenivät; sitäpaitsi arkaili hän puhua sairaudestaan, sillä hän pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophella oli paraikaa erään koraali- ja sinfoniatyön harjoitukset, sävellyksen, joka oli kirjoitettu Emmanuelin sanoihin: aihe haltioi syvästi heitä molempia, sillä se symbolisoi hiukan heidän kummankin omaa kohtaloa: runoelma oli nimeltään Luvattu Maa. Christophe oli puhunut usein tästä sävellyksestään Grazialle. Ensimäisen esityksen piti olla seuraavalla viikolla… Ei saanut tehdä Christophea rauhattomaksi. Grazia oli sattunut hiiskumaan kirjeessään, että hän oli hiukan vilustunut. Sekin oli hänestä nyt liian suorasukaista. Hän repi kirjeen, eikä hänellä ollut voimaa alkaa uutta. Hän ajatteli, että hän kirjoittaisi toisen illalla. Illalla oli jo liian myöhäistä. Liian myöhäistä kutsuttaa Christophea luokseen. Liian myöhäistä hänelle kirjoittaa… Kuinka nopeasti kaikki voi käydä! Muutama tunti hävittää sellaisen, minkä muodostamiseen vuosisatoja on mennyt… Grazia tuskin ehti antaa tyttärelleen sormuksen, joka hänellä oli sormessa ja pyytää Auroraa jättämään sen hänen ystävälleen. Siihen saakka eivät Auroran ja äidin keskinäiset välit olleet ennättäneet aueta kovin läheisiksi. Nyt, kun Grazia lähti pois, katseli hän kiihkeän kaipaavasti toisen, jäävän, kasvoja; hän takertui Auroran käteen, jossa hänen oman kätensä lämpö säilyisi; ja hän ajatteli iloiten:

— Minä en katoa aivan kokonaan.

"Quid? hic, inquam, quis est qui complet aures meas tantus et tam dulcis sonus!…"

(Scipion uni.)

Voittamaton osanotto kiidätti Georges Jeanninia Christophen luokse heti, kun hän lähti Coletten kotoa. Jo kauan sitten oli hän saanut tietää Coletten löyhästä suusta, mikä paikka Grazialla oli hänen vanhan ystävänsä sydämessä; jopa oli hän — (nuorisohan ei kunnioita liioin mitään) — joskus ilakoinutkin asialle. Mutta tällä hetkellä tunsi hän ylevää tuskaa, kun ajatteli, mitä sellainen tapaus mahtoi merkitä Christophelle; ja hän tahtoi juosta hänen luokseen, sulkea hänet syliinsä, sääliä häntä. Kun hän tiesi, miten kiivas Christophe oli tunteissaan, niin alkoi Christophen äskeinen rauhallisuus pelottaa häntä. Georges soitti Christophen ovikelloa. Sisältä ei kuulunut hiiskahdusta. Hän soitti uudestaan, ja kolkutti ovea sillä tavoin kuin Christophe ja hän olivat keskenään sopineet. Kuului tuolin kolinaa, ja sitten läheneviä, hitaita ja raskaita askeleita. Christophe avasi oven. Hänen kasvonsa olivat niin tyynet, että Georges, joka aikoi heittäytyä hänen syliinsä, jäykistyi paikalleen; hän ei tiennyt, mitä sanoa. Christophe kysyi lempeästi:

— Sinäkö se olit, ystävä. Unohtuiko sinulta jotain?

Georges sopersi sekaannuksissaan: —