Ja Aurora vastasi:
— Kunpa hän ei viivästyttäisi meidän häitämme!
Christophe otti sanan sanana. Nuoret raukat! Hän ei tosiaan häiritsisi heidän onneaan.
Mutta hän oli niin tyhmä, että antoi häiden aattopäivänä, — (hän oli häärännyt viime vuorokaudet aivan naurettavasti: tuntui kuin hän itse olisi aikonut viettää häitään), — niin tyhmä, että antoi vanhan tautinsa karata kimppuunsa: keuhkotulehduksen, joka oli ahdistanut häntä ensi kertaa Markkinatorin aikoina ja joka nyt uudistui. Christophe oli siitä itselleen äkäinen. Hän haukkui itseään raavaaksi. Hän vannoi, ettei hän alistuisi siihen ennenkuin häät oli vietetty. Hän muisti, kuinka Grazia ei kuollessaan ollut tahtonut ilmoittaa sairaudestaan ennen hänen konserttiaan, ettei hänen työnsä ja ilonsa häiriytyisi. Se ajatus ilahdutti häntä ja se vaati häntä tekemään Grazian tyttärelle, — Grazialle itselleen, — saman hyvän, minkä Grazia oli silloin tehnyt hänelle. Christophe salasi siis vaivansa; mutta hänen oli vaikea kestää loppuun asti. Kuitenkin oli hän niin onnellinen lasten onnesta, että pysyi pystyssä koko kirkollisten seremoniain pitkän ajan. Tuskin pääsi hän Coletten luokse, niin hänen voimansa pettivät. Hän ennätti parhaiksi sulkeutua eri huoneeseen, kun jo pyörtyi. Muuan palvelija löysi hänet sieltä. Selvitessään tajuihinsa kielsi Christophe hiiskumasta mitään asiasta nuorelle parille, joka lähti samana iltana häämatkalleen. Vihityt olivat niin touhuissaan, etteivät huomanneet mitään. He jättivät Christophelle iloiset hyvästit, lupasivat kirjoittaa hänelle huomenna, ylihuomenna…
Heti heidän matkustettuaan meni Christophe vuoteeseen. Hänelle tuli kuume, eikä se sitten enää hänestä eronnut. Hän oli aivan yksin kotonaan. Emmanuel oli myöskin sairaana eikä voinut tulla hänen luokseen. Christophella ei ollut lääkärin apua. Hän ei pitänyt tautiaan vaarallisena. Sitäpaitsi ei hänellä ollut palvelijaakaan, joka olisi noutanut lääkärin. Siivoojanainen, joka kävi hänen luonaan kello kaksi päivällä, ei hänestä liioin välittänyt; ja keksipä Christophe keinon päästä hänen palveluksistaan kokonaankin. Christophe oli kymmenenkin kertaa kieltänyt häntä koskemasta järjestäessään hänen työhuonettaan hänen papereihinsa. Mutta tuo nainen oli itsepäinen; nyt, kun Christophen täytyi pysyä sängyssä, oli hänen mielestään tullut hetki, jolloin hänen sopi toteuttaa tahtonsa. Vuoteessaan makaava Christophe näki kaapin ovessa olevasta kuvastimesta, kuinka siivoojatar väänteli viereisessä huoneessa kaikki nurin. Hän vimmastui niin, että hyppäsi sängystä, tempasi naisen käsistä pinkan vanhoja papereita ja ajoi hänet ulos, — (ei, vanha aatami ei tosiaankaan ollut hänestä vielä kuollut!). Tästä vihanpuuskasta sai hän palkakseen kovan kuumeen ja lisäksi sen hyvän, ettei närkästynyt siivoojatar enää tullut takaisin eikä edes ilmoittanut poisjäämisestään "mokomalle vanhalle hupsulle", kuten hän Christophea kutsui. Christophe jäi siis yksinään sairastelemaan, ilman kenenkään apua. Aamuisin hän nousi vuoteesta ottamaan maitokuppia, joka oli tuotu hänen ovensa taakse, ja katsomaan, eikö talonmiehen vaimo ollut pistänyt ovenrakoon nuorten rakastavaisten lupaamaa kirjettä. Kirjettä ei tullutkaan; häämatkalaiset olivat onnessaan hänet unohtaneet. Christophe ei ollut siitä heille vihainen. Hän ajatteli, että hän olisi heidän asemassaan tehnyt samoin. Hän kuvitteli mielessään heidän huoletonta iloaan. Ja ajatteli, että hän se oli sen heille antanut!
Christophe voi jo vähän paremmin ja alkoi liikuskella pystyssäkin, kun viimein Auroralta tuli kirje. Georges oli ainoastaan pistänyt nimensä sen loppuun. Aurora ei tiedustellut paljon Christophen asioita eikä kertonut uutisia. Mutta sen sijaan pyysi hän Christophelta erästä palvelusta: Christophen oli lähetettävä hänelle pieni kaulapitsi, jonka hän oli unohtanut Coletten kotiin. Vaikkei asia ollut sen tärkeämpi, — (Aurora ei ollut sitä muistanutkaan muuten kuin juuri Christophelle kirjoittaessaan, ja kirjoitti siitä siksi, ettei tiennyt, mitä oikeastaan hänelle kertoa), — lähti Christophe ulos noutamaan tuota esinettä, niin hyvillään hän oli, kun voi jotenkin olla hyödyksi. Satoi räntää. Paha takatalvi. Sulavaa lunta, jääkylmä tuuli. Ei ajureita kadulla. Christophe odotteli eräässä ajurikonttorissa. Virkailijain epäkohteliaisuus ja heidän tahallinen vitkastelunsa saivat hänet kiivastumaan, eikä se silti jouduttanut asiaa. Tällaisiin vihanpuuskiin oli hänen sairaloinen tilansa osaltaan syynä; hänen sielullinen tyyneytensä ei muuten niitä hyväksynyt; ne järistivät hänen ruumistaan aivan kuin kirves kaatuvaa tammea. Christophe palasi kotiin kylmästä kohmettuneena. Talonmiehen vaimo antoi hänelle ohimennen leikkeleen eräästä sanomalehdestä. Christophe vilkaisi siihen. Se oli ilkeä artikkeli, hyökkäys häntä vastaan. Sellaiset olivat nykyään jo harvinaisia. On ikävä karata ihmisen kimppuun, joka ei huomaa iskua. Kaikkein häijyimpiinkin tarttui kunnioitus häntä kohtaan, kunnioitus, joka hermostutti heitä itseään, koska he pohjaltaan eivät häntä suvainneet.
"Luullaan", tunnusti Bismarck ikäänkuin mielipahoissaan, "ettei mikään ole sen pakollisempaa kuin rakkaus! Kunnioitus on vieläkin pakollisempaa…"
Mutta tämän artikkelin tekijä oli vielä Bismarckiakin voimakkaampi ja paremmin haarniskoitu mies, sillä sekä kunnioitus että rakkaus kilpistyivät hänestä täydellisesti. Hän puhui Christophesta loukkaavan töykeästi ja lupasi jatkaa hyökkäyksiään seuraavalla viikolla. Christophe purskahti nauruun, ja sanoi itsekseen maata mennessään:
— Hän saa pitkän nenän! Hän ei saa minua enää käsiinsä!
Talonmiehen väki pyysi, että hän ottaisi itselleen hoitajattaren; Christophe kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi eläneensä niin paljon yksinään, että ansaitsi yksinäisyyden onnen tällaisella hetkellä.