Hänen ei ollut laisinkaan ikävä. Viime vuosina hän oli aina tottunut puhelemaan itsensä kanssa: oli niinkuin hänessä olisi ollut kaksi olentoa; ja äskeisinä kuukausina oli hänen sisäinen seuransa vielä paljon lisääntynytkin: hänessä ei asunut enää pelkästään kaksi olentoa, vaan kymmenen. Ne puhelivat keskenään; ja tavallisimmin ne lauloivat. Ja hän ryhtyi niiden kanssa pakinoihin, tai oli vaiti ja kuunteli niitä. Hänellä oli aina vuoteellaan tai pöydällä sen vieressä nuottipaperia, niin lähellä, että hän yletti saada sen käsiinsä; siihen merkitsi hän noiden seuratoveriensa sanoja ja omia sanojaan, nauraen juttujen sukkeluuksille. Koneenomaista tottumusta; nuo kaksi eri toimintaa, ajattelu ja kirjoittaminen, olivat sulautuneet hänessä aivan yhdenaikaisiksi; kirjoittaminen oli hänelle selvää ja valmista ajattelua. Kaikki, mikä häiritsi hänen ja noiden sielutoverien keskinäistä seurustelua, väsytti, ärsytti häntä. Joskus harmittivat häntä yksinpä hänen rakkaimmatkin ystävänsä. Christophe koetti olla heille mielialaansa näyttämättä; mutta hän väsyi hirveästi sellaisesta kiusasta. Hän oli aivan onnellinen, kun sitten pääsi yksin: sillä hän oli ikäänkuin eksynyt; oli mahdotonta kuulla sisäisiä ääniään ihmisten lörpötellessä ympärillä. Jumalainen hiljaisuus!…
Ainoastaan talonmiehen vaimon tai jonkun hänen lapsensa salli Christophe tulla pari kertaa päivässä katsomaan, tarvitsiko hän mitään. Heille jätti hän kirjelaputkin, joita hän lähetteli Emmanuelille viimeiseen päiväänsä asti, samoin kuin Emmanuel hänelle. Ystävykset olivat nyt molemmat melkein yhtä sairaita; he eivät uskotelleet enää paranevansa. Eri teitä olivat Christophen vapaa uskonnollinen henki ja Emmanuelin vapaa uskottomuus saavuttaneet saman, veljellisen kirkkauden. Vapisevalla käsialallaan josta toisen oli yhä ja yhä vaikeampi saada selvää, jutteli kumpikin heistä toiselle — ei taudistaan, vaan siitä, mikä oli aina ollut heidän keskustelujensa tärkeimpänä kohtana: taiteestaan, aarteittensa tulevaisuudesta.
Aina siihen asti, kunnes Christophe eräänä päivänä kirjoitti voimattomaksi herpoavalla kädellään nämä taistelussa kuolevan Ruotsin kuninkaan sanat:
"Ich habe genug, Bruder; rette dich". [Minun määräni on täysi, hyvä mies, pelasta itsesi.]
Aivan kuin kerrostumina näki Christophe koko entisen elämänsä: äärettömät nuoruutensa ponnistukset löytääkseen oman itsensä, vimmatun taistelun saadakseen muilta vähäpätöisen oikeutensa elää, voittaakseen syntyperänsä demoonit. Voitonkin jälkeen oli pakko olla valveilla. Ei nukahtaa hetkeäkään, vaan vartioida voittoaan, puolustaa sitä yksinpä itseään voittoakin vastaan. Ystävyyden sulot ja koettelemukset, jotka avaavat taistelun yksinäiseksi eristämälle sydämelle suuren ihmisyysperheen ovet. Taiteen täydellisyys, elämänpäivän korkeus. Ylpeästi hallita valloitettua henkeään! Uskoa olevansa kohtalon herra. Ja yhtäkkiä tien käänteessä nähdäkin vastassaan ilmestyskirjan ratsastajat, suru, intohimo, häpeä, koko Mestarin etuvartio. Kaatua, joutua hevosten kavioiden alle, laahautua verissään huipulle, jossa lekkuu pilvien keskellä raivoisa puhdistava liekki. Jumalan kasvojen eteen. Painiskella niinkuin Jakob enkelin kanssa. Lähteä taistelusta runneltuna. Rakastaa tappiotaan, ymmärtää rajoituksensa, ponnistaa tahtonsa, jotta voisi täyttää Mestarin tahdon, sillä alalla, minkä hän on meille määrännyt. Viimein, kun kyntö, kylvö, sadonkorjuu on päättynyt, kun kova ja ihana työ on loppunut, saavuttaa oikeus levätä aurinkoisten vuorten juurella ja sanoa niille:
"Olkaat siunatut! En saa nauttia valostanne. Mutta varjonnekin on minusta suloinen…"
Silloin oli rakkain hänelle ilmestynyt; hän oli ottanut häntä kädestä; ja kuolema oli valanut ystävättären ruumiin esteet murtaessaan hänen puhtaan sielunsa ystävän sieluun. Yhdessä olivat he ylenneet päivien varjosta, olivat tulleet autuaille huipuille, missä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus seisovat pidellen toisiaan kädestä, ylhäisenä piirinä kuin kolme Sulotarta; siellä heidän tyyntyneet sydämensä näkevät ilojen ja surujen samalla kertaa syntyvän, kukkivan ja lakastuvan; kaikki on harmoniaa…
Hän oli hätäillyt liikaa, hän oli luullut jo saapuneensa perille. Ahdistus, joka rutisti rautaisena hänen läähättävää rintaansa, mielikuvien temmeltävä hourailu, joka kiehui hänen polttavassa päässään, muistuttivat hänelle, että vielä oli edessä viimeinen taival, kaikkein ankarin… Eteenpäin!…
Hän oli vuoteessa, ei voinut liikahtaa. Ylemmässä kerroksessa rämpytti jokin naistyperys pianoa tuntikausia. Nainen ei osannut muuta kuin yhden kappaleen. Hän hakkasi samaa lakkaamatta; se oli hänestä niin mieluista! Siitä löysi hän kaikkien värien ja haaveiden ilot ja tunteet. Ja Christophe ymmärsi hänen onnensa; mutta kuitenkin se hermostutti niin, että häntä melkein itketti. Kun soittaja ei edes olisi hakannut niin kovasti! Kaikki meteli oli Christophesta yhtä inhoittavaa kuin jokin pahe… Lopulta hän siihen alistui. Oli vaikea mukautua olemaan kuulematta. Eikä kuitenkaan niin vaikea kuin hän ensin oli ajatellut. Hän erosi ruumiistaan. Tuosta sairaasta ja aineellisen tökeröstä ruumiista. Kuinka surkeaa oli, että hän oli ollut siihen suljettuna niin monet pitkät vuodet! Hän seurasi sen luhistumista ja ajatteli:
— Se ei kestä enää kauan.