Hän kysyi itseltään, tunnustellen inhimillisen itsekkyytensä valtasuonta:

"Mikä on sinusta parempi: sekö, että Christophen muisto, hänen persoonansa ja nimensä ikuistuu mutta hänen työnsä katoaa, — vai se, että hänen työnsä kestää, mutta sinun olemuksestasi ja niinestäsi ei jää jäljelle merkkiäkään?"

Epäröimättä vastasi hän:

— "Minä tahdon kadota, ja työni kestäköön! Siten minä ainoastaan voitan: sillä silloin jää minusta jäljelle kaikkein tosin, ainoa tosi. Kadotkoon Christophe!…"

Mutta jonkun hetken päästä hän tunsi tulevansa yhtä vieraaksi työlleen kuin itselleenkin. Lapsellista on kuvitella taiteen kestävyyttä! Hän näki selvästi, ei ainoastaan kuinka vähän oli tehnyt, vaan myöskin sen hävityksen, joka aina musiikkia odottaa. Sävelten kieli vanhenee nopeammin kuin mikään muu; vuosisadan tai parin kuluttua ymmärtävät sitä ainoastaan jotkut harvat ja valitut. Kenelle ovat enää Monteverdi ja Lully olemassa? Jo peittää sammal klassillisuuden tammistoa. Meidän kirkkaat temppelimme, joissa intohimomme laulavat, muuttuvat tyhjiksi rakennuksiksi, luhistuvat unohdukseen… Ja Christophe hämmästyi, kun hän huomasi katselevansa näitä raunioita aivan ilman surua.

— Rakastanko nyt vähemmän kuin ennen elämää? kysyi hän kummastuneena itseltään.

Mutta hän ymmärsi heti, että hän rakasti sitä entistään paljoa enemmän… Itkeäkö taiteen raunioilla? Ei maksa vaivaa. Taide on luontoa pimentävä ihmisen varjo. Kadotkoot ne molemmat auringon hehkuun! Ne estävät minua näkemästä aurinkoa!… Luonnon äärettömät aarteet luiskahtavat siten sormistamme. Ihmisen järki yrittää siepata juoksevan virran haaviin. Musiikkimme on illusioni. Äänten portaat, sävelasteikkomme ovat kuvitelmaa. Niille ei ole vastinetta elävissä äänissä. Ne ovat järjen tingintää todellisista äänistä, metrijärjestelmän sovittamista liikkuvaan äärettömyyteen. Aivot tarvitsivat tällaista valhetta käsittääkseen käsittämätöntä; ja kun ne tahtovat siihen uskoa, niin ne uskovat. Mutta se ei ole silti totta. Se ei ole elävää. Ja se nautinto, minkä henki saa tästä omatekoisesta järjestelmästä, on hankittu väärentämällä suoranainen intuitsioni todella olevasta. Silloin tällöin huomaa nero, koskettaessaan ohimennen maata, yhtäkkiä todellisuuden virran, joka kuohuu ylitse taiteen kehystän. Pato alkaa rytistä. Luonto työntyy halkeamasta sisään. Mutta kohta sitten raot tukitaan. Se on välttämätöntä ihmisjärjen pelastamiseksi. Järki hukkuisi, jos se näkisi Jehovan silmät. Siksi alkaa se luoda ympärilleen kammiota, johon ei ulkopuolelta pääse mitään, mitä se ei ole itse muokkaillut. Ja sellainen on ehkä kaunista niistä ihmisistä, jotka eivät tahdo nähdä sitä. Mutta minä, minä tahdon nähdä kasvosi, Jehova! Minä tahdon kuulla sinun äänesi ukkosen, vaikka se minut surmaisi. Taiteen melske häiritsee minua. Olkoon henki vaiti. Hiljaisuutta ihmiselle!…

Mutta joku tuokio tämän kauniin pakinan jälkeen hapuili hän käsiinsä paperiarkkeja, joita oli hajallaan hänen sänkynsä peitteellä, ja koetti kirjoittaa vielä muutaman nuotin. Kun hän huomasi mietelmiensä ristiriitaisuuden, hymyili hän ja sanoi:

— Oi vanha ystävättäreni, musiikki, sinä olet parempi minua. Minä olen kiittämätön, minä tahdon hylätä sinut. Mutta sinä, sinä et jätä minua; sinä et anna ajaa itseäsi minun oikkujeni tähden pois. Anteeksi, tiedäthän hyvin, että tällaiset ovat vain päähänpistoja. Minä en ole koskaan pettänyt sinua. Etkä sinä koskaan minua: me olemme toisistamme varmat. Me lähdemme yhdessä, ystävättäreni. Jää luokseni loppuun asti.

Bleib bei uns…