Hän oli herännyt kuumeisen raskaasta, unien täyttämästä horroksesta. Ihmeellisten unien, jotka olivat nyt yhä vielä hänen mielessään. Ja nyt hän katseli, kosketteli, etsi itseään, eikä itseään löytänyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut joku "toinen". Toinen, häntä itseään rakkaampiko…? Kuka sitten?… Hänestä oli niinkuin joku toinen olisi unessa ruumiillistunut hänen hahmoonsa. Olivier? Grazia?… Hänen sydämensä, päänsä olivat niin heikot! Hän ei jaksanut enää erottaa ystäviään toisistaan. Miksikä heitä erottaakaan? Hän rakasti heitä kaikkia yhtä paljon.
Hän makasi hievahtamatta, kuin sidottuna, mutta autuaassa mielentilassa. Hän ei tahtonutkaan liikahtaa. Hän tiesi, että tuska vaaniskeli häntä piilosta niinkuin hiirtä. Hän oli kuolemaisillaan. Niin, oli jo… Ei ketään hänen luonaan. Piano hänen päänsä yläpuolella oli vaiennut. Yksinäisyys. Hiljaisuus. Christophe huokasi.
— Kuinka suloista on ajatella elämänsä loppuessa, ettei ole koskaan ollut yksin, silloinkaan, kun oli yksinäisin!… Te, olennot, joita olen matkallani tavannut, veljet, jotka olette ojentaneet hetkeksi minulle kätenne, ajatusteni synnyttämät salaperäiset henget, kuolleet ja elävät, — kaikki elävä, — oi kaikki, mitä olen rakastanut, mitä olen luonut: te ympäröitte minua lämpöisellä läsnäolollanne, valvotte ääressäni, kuulen teidän ääntenne musiikin! Siunattu olkoon sallima, joka antoi teidät minulle! Olen rikas, niin rikas… Sydämeni paisuu täyteläisyyttään!…
Hän katseli ikkunaan… Tuollainen kaunis auringoton päivä, joka on "kuin kaunis, sokea ihminen", kuten Balzac aikoinaan sanoi… Christophe viehättyi kiihkeästi ihailemaan ikkunan — edestä kuultavaa puunoksaa. Oksa versoi, pienet kosteat silmut aukenivat, valkeat kukat puhkesivat; ja noista kukista, lehdistä, koko heräävästä puusta henki sellainen kiihkeä antautuminen uudistuvalle voimalle, ettei Christophe enää tuntenut uupumustaan, rintansa ahdistusta, surkeaa, kuolevaa ruumistaan, vaan ikäänkuin eli puun elämässä. Sen elämän säteily ympäröi lempeästi häntä. Se oli kuin suudelma. Hänen rakkautta uhkuva sydämensä antautui tuolle kauniille puulle, joka hymyili hänelle hänen viime hetkinään. Hän ajatteli, että monet olennot rakastivat juuri nyt toisiaan; tällä hetkellä, joka toi hänelle kuolemaa, olivat toiset elämästä autuaita; hän ajatteli, että aina on niin, ettei elämän mahtava ilo ehdy koskaan. Ja tukehtumaisillaan, äänellä, joka ei enää totellut hänen ajatustaan, — (ehkäpä ei hänen kurkustaan ääntäkään enää tullut; mutta sitä hän ei huomannut) — hän viritti laulun elämälle. Orkesteri, jota ei näkynyt, vastasi hänelle. Christophe sanoi itsekseen:
— Kuinka he tämän osaavat? Emmehän ole harjoitelleet. Kunpa soittaisivat erehtymättä loppuunkin.
Hän koetti nousta istualleen, niin että koko orkesteri näkisi hyvin hänet, ja löi tahtia isoilla käsillään. Mutta orkesteri ei tehnyt virheitä; miehet olivat varmat itsestään. Miten ihmeellistä musiikkia! Nyt ne improvisoivat vastaukset! Christophe ilveili heille:
— Odottakaahan vähän, veitikat. Kyllä joudutte satimeen.
Ja ponnahuttaen sauvointaan työnteli hän purtta oikullisesti vasemmalle ja oikealle, ylen vaikeissa mutkissa.
— Kuinkahan selviätte tästä?… Entäpä tästä? Vastatkaapas… Ja tästä sitten?
Ne vastasivat yhä; vastasivat uskallettuihin sävelmiin vielä vaarallisemmilla.