— Miten ne keksivätkin? Senkin veitikat!…
Christophe huusi bravo ja nauroi ihastuksissaan.
— Peijakas! Tulee vaikeaksi seurata teitä. Saanko minä selkääni?… Tiedättehän, ettei se ole teidän keksintöänne. Minä olen tänään väsynyt… Mutta ei haittaa! En anna teidän sanoa, että olette voittaneet…
Mutta orkesteri kehitti niin rikassisältöisen, niin uuden ja omituisen fantasian, ettei hän voinut muuta kuin jäädä paikalleen ja kuunnella sitä suu auki. Se aivan salpasi henkeä… Christophen tuli sääli itseään:
— Tyhmyri! sanoi hän itselleen; sinä olet tyhjä. Ole vaiti! Instrumentti antoi kaiken, mitä voi. Ei tästä ruumiista ole enää! Minun pitää saada toinen.
Mutta ruumis kosti hänelle. Rajut yskänpuuskat estivät häntä kuuntelemasta:
— Oletko vaiti!
Hän tarttui kurkkuunsa, hän iski nyrkeillään rintaansa, aivan kuin vihamiestä, joka oli voitettava. Hän näki itsensä keskellä jotain tappelua. Väkijoukko huusi. Mies painiskeli hänen kanssaan. He pyöriskelivät maassa. Toinen pusersi häntä. Hän oli tukehtua.
— Päästä minut, minä tahdon kuunnella!… Tahdon kuunnella! Tai minä tapan sinut!
Hän jyskytti miehen päätä seinään. Toinen ei hellittänyt…