— Mutta mitä on tämä? Kenen kanssa minä tappelen? Mikä tämä ruumis sylissäni on… Se polttaa minua?…
Hourailevaa kamppailua. Kiihkojen ja pyyteiden kaaosta. Raivoa, irstaisuutta, murhanhimoa, pistoja lihaan ja luuhun, koko pohjasakka pinnalla, viimeisen kerran…
— Ah, eikö tämä pian lopu? Enkö saa teitä ruumiistani irti, verenimijät?… Vaivu siis, lihani, pohjaan niiden kanssa.
Hartioillaan, lantioillaan, polvillaan Christophe työnsi, tyrkki pois näkymätöntä vihamiestä… Nyt hän oli vapaa!… Tuolla alhaalla sävelet soivat yhäti, loitoten. Christophe ojensi käsiään niitä kohti, hien vallassa:
— Odottakaa! Odottakaa minua!
Hän juoksi saadakseen ne kiinni. Hän kompastui. Hän kaatoi kaikki tieltään… Hän oli juossut niin, ettei voinut hengittää. Sydän jyski, veri kohisi korvissa: juna, joka vyöryy tunnelissa…
— Tässä on helisemässä, jumaliste.
Hän huitoi orkesterille epätoivoissaan, ettei se saisi mennä ilman häntä.
… Viimeinkin päästiin tunnelista… Tuli hiljaisuus. Hän kuuli taas jälleen.
— Se on kaunista! Oikein kaunista! Uudestaan! Kas niin, te pojat!…