Mutta ketähän tämä on… Mitä sanotte? Sanotteko, että tämä sävellys on Jean-Christophe Krafftia? Mitä joutavia! Tyhmyyksiä! Minäkö muka tuon tuntisin? Koskaan ei hän ole osannut kirjoittaa tällaista, ei kymmentäkään tahtia… Kuka se vielä yskii? Älkää häliskö siellä! Mikä tuo akordi on?… Entä tuo?… Ei niin nopeasti!… Odottakaa!…
Christophen suusta lähti epäselviä ääniä; hänen kätensä liikkui aivan kuin kirjoittaen peitteen päällä, jota hän rutisteli sormiinsa; ja hänen tyhjyvät aivonsa koettivat konemaisesti yhä saada selvää, mistä aineksista nuo akordit olivat ja mitä ne puhuivat. Hän ei onnistunut: mielenliikutus hellitti otteen. Hän yritti uudestaan… Ah nyt!… Tämä on jo liikaa…
— Pysähtykää, keskeyttäkää, minä en jaksa enää…
Hänen tahtonsa pääsi yhtäkkiä vireistä. Oli suloista. Christophe sulki silmänsä. Onnen kyyneleet juoksivat hänen ummistuneiden luomiensa raoista. Pikku tyttö, joka vaali hänen tietämättään häntä, pyyhki hellästi ne kyyneleet pois. Christophe ei tiennyt mistään, mitä täällä alhaalla tapahtui. Orkesteri oli vaiennut, jättäen hänet keskelle päätähuimaavaa harmoniaa, jonka arvoitus oli vielä ratkaisematta. Aivot toistivat itsepäisesti:
— Mutta mikä tämä akordi on? Miten se on selitettävissä. Tahtoisin välttämättä keksiä sen ratkaisun, ennen loppua…
Nyt kajahti ihmisääniä. Intohimoinen ääni. Annan traagilliset silmät…
Mutta sitten kohta se ei ollutkaan enää Anna. Hellät, hyvät silmät…
— Grazia, sinäkö siinä?… Kuka teistä? Kuka se teistä on? Minä en näe teitä enää hyvin… Miksi aurinko tulee niin hitaasti?
Kolme kelloa soitti yhtaikaa rauhallisesti. Varpuset ikkunassa piipattivat muistuttaakseen hänelle, että hänen oli aika antaa heille muruja päivällisestään… Christophe näki unessaan pienen, lapsuutensa aikuisen kamarin… Kellot… on aamu! Kauniit, kirkkaat aallot vierivät keväisessä ilmassa. Ne tulevat hyvin kaukaa, alhaalta kylistä… Joen kohina nousee talon takaa… Christophe seisoo porraskäytävässä, nojailee kyynärpäin ikkunaan. Koko elämä vierii hänen editseen kuin Rein. Koko hänen elämänsä, kaikkien toistenkin: Louise, Gottfried, Olivier, Sabina…
Äiti, rakastetut, ystävät… Mitkä heidän nimensä olivatkaan?… Rakkaus, missä olet? Missä olette, rakastettuni? Tiedän, että olette siinä, enkä minä voi teitä saavuttaa.
— Me olemme kanssasi. Ole rauhassa, rakkaamme!