"Kyllä minä toisilta tervaa saan", sanoi Saumanen Teikulle, kun he olivat tulleet edellisen kotia.
"No mene sinä sitten noutamaan tervaa, minä kuumennan sill'aikana kodan pesässä tiilikiven", käski Teikku.
Jokainenhan tietää, millainen itsevaltijas lääkäri on talossa; kaikki ehdottomasti häntä tottelevat, ja nöyrästi lähti siis Saumanenkin täyttämään lääkärinsä käskyä.
Kun tiilikivi oli kuumennettu ja pudotettu tervaämpäriin ja molemmat olivat ensin sitä ja sitten vielä rohtolasta saamaa pussia kyllikseen nuuskanneet, niin sitte he astuivat, tautia vastaan karaistuina, sairaan kamariin.
Heti ensi silmäyksellä näkivät he kumpikin, että huoneessa oli liikoja tamineita ruttoisen sairashuoneeksi.
Sanna makasi vuoteessa, kipeän vaan levollisen näköisenä, silmät itkusta punaisina ja turvonneina. Vuotten vieressä oli tuolilla pienoinen vakka, jossa näytti olevan jotakin. Saumasen eukko istui toisella tuolilla, sairaan vuoteen päänpuolella. Surullisesti tirkisteli hän lattiaa. Kädet olivat vaipuneet helmalle. Näyttipä kuin olisi hirmuinen tauti halvannut hänen kielensäkin, koska hän ei osannut edes vastatakaan Teikun "hyvään huomeneen". Verkalleen, hyvin verkalleen kohosi hänen katseensa lattiasta ja kohtasi miehensä katsetta. Surullisesti ja pitkään katselivat he toisiansa silmiin.
Jos lumous näytti lamauttaneen huoneessa olijat, niin näyttipä se vallanneen tulijatkin.
Ei kukaan puhunut sanaakaan.
Ensiksi tointui ja pystyi ajattelemaan Teikku. Hän muisti laihaa kukkaroaan, vastaista kunniaansa, eläke- ja rintarahaansa, ja kun hän sen muisti, niin synkistyi hetkeksi hänen kasvonsa. Vaan silloin kuului sairaan vuoteen vieressä olevasta vakasta pieni kirahdus ja kun Teikku sen kuuli, niin vähitellen alkoi selkenemään hänen kasvonsa kirkkaammiksi, kunnes jo lopulta saivat iloisen muodon, eikä hän enään jaksanut pidättää itseänsä, vaan räjähti mitä heleimpään nauruun, vaikka siihen tilaan ei nauru olisi oikein sopinutkaan, vaan minkä hän sille teki, kun se tuli ihan niinkuin väkisten:
"Ruttoa! Ha-ha-ha-haa!"