Siitä näytti Saumanen ikäänkuin heräävän. Hän nosti päätänsä ja loi
Teikkuun murhaavan katseen.
Mitä Saumanen oli tuntenut ja miettinyt sillä ajalla, tietää ainoastaan isä, joka on samallaisessa tilassa ollut. Ensin, kun hän astui kamariin, oli hänkin oudostuen katsonut noita outoja vehkeitä. Sitten oli hänelle äkkiä selvennyt koko tapaus. Sitten muisti hän, miten kuusikolmatta vuotta ajassa taaksepäin, näin juuri eräänä kirkkaana talvipäivänä, hän oli tullut kotia monen viikon pituiselta työ-matkaltansa, miten hän mitään aavistamatta oli astunut kamariin ja nähnyt siellä juuri yhdenlaiset vehkeet, kun nytkin. Hän muisti, että hänen kärsivä vaimonsa oli silloin onnellisena hymyillyt hänelle kyyneltensä takaa, siitä riemuissaan, kun hänellä oli tarjota miehellensä pantti rakkautensa osoitteeksi. Ja vuoteen vieressä noin ikään, oli samoin vakka, jossa lepäsi heidän ensimmäinen ja ainoa lapsensa, heidän silloin pieni Sannansa. Muutamalla askeleella oli hän rientänyt silloin saman lattian poikki. Oli suudellut kyyneleet pois vaimonsa silmistä. Oli palvellut vaimoansa kuin ruhtinatarta. Silloin oli hän onnellinen, oli onnellinen — isä. Ja kun Saumanen muisti sen kaikki, niin poistui hetkeksi murheen sumut silmistänsä ja hän tuli hiukan iloiseksikin. Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi, mutta vaan hetkeksi.
Sitten muisti hän taasen, kuinka aika kului eteenpäin sen onnellisen tapauksen perästä. Hän oli koettanut parastansa kasvattaakseen Sannasta kelpo-ihmistä ja itseensä luottavaisena antanut hänelle hyviä neuvoja. — Ja nyt, nyt kuudenkolmatta vuoden kuluttua astui hän samoin kamariinsa, näki siellä tapahtuneen samallaisen tapauksen. Vaan nyt hän ei enään ollutkaan onnellinen. Hänen Sannansa, hänen ainoa lapsensa, oli häväissyt itsensä ja vanhempansa. Ja sen häpeän tarttumista ei voinut estää Teikun terva-höyryt eikä pussitkaan. Auttamattomasti tarttui se vanhempiinkin. Teikku oli ollut oikeassa. Sanna oli jo tuomittu, ei ruumiillisesti kuolemaan, vaan kunnian puolesta oli hän jo tuomittu. Ja kun Saumanen sen muisti, niin synkistyivät hänen kasvonsa jälleen ja semmoisena ne pysyivät koko hänen loppu-elämänsä ijän, eivätkä kirkastuneet enään koskaan.
Kun Teikku näki Saumasen katseen, niin ymmärsi hän, että hänellä ei ollut enään mitään tekemistä siellä. Hän rupesi lähtemään pois. Hän katsoi Saumasta, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, palkkani on vielä saamatta. Saumanen kyllä ymmärsi sen katseen.
Sanaakaan puhumatta painoi hän poislähtevän Teikun kouraan viisimarkkasen. Istui lähimmäiselle tuolille. Siinä näki hän oman mitättömyytensä lapsen kasvatuksessa. Painoi käsiin päänsä ja itki.
Ruton varjo lepäsi huoneessa.
— — —
Jo vuosi-tuhansia on tuommoinen rutto ollut mailmassa, on jäytänyt kansojen siveyden elinjuuria. Se löytää tiensä niin herran kun talonpojankin, ylhäisen ja alhaisen, köyhän ja rikkaan asuntoon. Se on vaarallinen tauti. Kaikkialla ja joka paikassa tunnetaan sen rankaiseva ja häpeällinen läsnä-olo. Kirouksena ja häpeänä lepää se kansassamme. Ainoastaan kohonnut, mahdottoman korkealle kohonnut nais-sivistys voipi yksin sen taudin idut tappaa. Siis rivakkaasti eteenpäin, uusilla voimilla ja uudella uskalluksella naisen sivistyksen kohottamiseksi.
Kuvernyöri.
Noin puolen vuosisataa ajassa taaksepäin oli erään Pohjanmaan seurakunnan takalistolla pieni mökki. Mökki ei ollut erinomaisempi kuin muutkaan töllit saman kylän takalistolla. Olihan vaan tuommoinen tavallinen neliseinäinen töllipahanen, jommoisia jo nykyaikana löytyy isompien seurakuntien takalistolla väliin kymmen-lukuisina muutaman neliöneljänneksen alalla. Töllin ympärillä oli muutaman kapan alan laaja pellontilkku.