Tölli oli rapistunut samoin kuin sen pellon ympärillä oleva hakuliaitakin. Pelto näytti ennen olleen hyvässä voimassa; sitä todisti vielä ne leveät ojat, jotka olivat jo osaksi umpeen valuneet ja joissa oli kaikkialla menestyvää katajaa ja pajua. Kaikista näki, että voimakas käsi sitä oli ennen viljellyt, mutta nyt se lienee ollut poissa. Ympärillä oleva hakuliaita oli sieltä täältä niin rapistunut, jotta saattoi aivan vaivatta astua yli rikkouneista paikoista. Tuvan tuohikatostakin oli putoillut malkoja sieltä täältä ja tuohilevyt olivat repallaan ja auringonsäteistä kouristuneet. Tuvan edessä oli havupuista tehty piste-eteinen, jossa oli niin harvat seinät, jotta siihen saattoi sadevesi ja lumi tunkeutua mistä paikassa tahansa. Mutta kun katsoi tarkemmin tuota töllin rätisköä, niin näkipä siinä jotain miellyttävääkin. Uudet, kirkkaat kuusen havut olivat aina levitetyt eteisen aukon suulle ja sen sisällä oli niin puhdasta, jommoista aniharvoin on nähtävänä sellaisissa mökeissä. Lattia oli pesty ja lakastu puhtaaksi. Akkunalasit, vaikka vanhat ja rikkinäiset, tuohilla ja päreillä paikatut, olivat puhtaat.
Noin yhdentoista vuotias poika istui loukossa lattialla ja rakenteli pientä tuulimyllyä. Hänen vaatteensakin, vaikka vanhat ja jotenkin ala-arvoiset, olivat kumminkin puhtaat ja eheiksi paikatut. Poika oli kauniskasvoinen ja solakkavartaloinen miehen alku.
Rauhallisen näköisenä istui hän siinä jalkojensa päällä loukossaan, liittäen puupalasen toisensa perästä myllyrakennukseensa. Noin kolmenkymmenenviiden vuoden paikoilla oleva, komea ja punaposkinen nainen, istui toisen tuvassa olevan akkunan edessä ja kehräsi. Hän oli entisen sotamiehen Oivan leski ja pojan äiti.
Hänen miehensä oli jo kuollut, kun heidän poikansa syntyi. Poika oli syntynyt Antinpäivänä ja koska isän nimi oli Antti, niin sai poikakin edellä mainitun nimen. Siitä saakka oli Anna — se oli vaimon nimi — elättänyt itseänsä ja poikaansa kättensä työllä. Vaan ettei he sillä ajalla olleet puutetta kärsineet, sitä todisti niin äitin kuin pojankin pulleat posket. He tulivat hyvin toimeen. Ja vaikka eivät eukon voimat riittäneetkään tuon pienen peltotilkan viljelemiseen ja tuvan korjaukseen, joten aita sai lahoa ja ränsistyä, pelto kedottua ja ojat kasvaa metsää, niin oli hän sitä uutterampi tekemään sitä työtä, jota hän jaksoi. Hän oli taitava kaikellaisissa vaimoväen käsitöissä ja askareissa ja kylän emännät tarvitsivat usein hänen uutteruuttansa ja taitoansa.
Valmis oli hän seuraamaan, milloin yhden, kulloin toisen emännän kutsumusta, ja kylästä palatessaan oli hänellä aina isot nyytit ruokavaroja kädessä ja vähän lantteja lakkarissa, joita oli saanut työpalkaksi. Kaiken rahan minkä sai, säilytti hän pienoisessa hurstipussissa arkkunsa pohjalla, jotta hänellä oli aina joku markka säästössä huonompien päivien varalta.
Pojastansa hän paljon piti, sitä rakasti hän niinkuin ainoastansa äiti voi rakastaa; eikä nimekkään sillä Antti oli hyvä poika ja täytti kaikki äitinsä pienimmätkin vaatimukset ja käskyt. Ainoastansa yhdessä asiassa eivät he sopineet yhteen.
Antti oli äitinsä asioilla kylässä käydessään tullut usein yhteen pitäjän suutarin, Raja-Jaakon kanssa. Oli kuunnellut hänen tarinoitansa, jotka olivat puoleksi totta, puoleksi valhetta. Raja-Jaakko puheli niissä tiloissa Antille opissa olostansa ja kehui oppipoikien kohtaloita ja elämää, miten parhaiten taisi. Ne semmoiset tarinat iskeytyivät Antin vilkkaasen mieleen semmoisella voimalla, ettei hän voinut saada tukahdutetuksi haluansa päästä semmoista koettamaan; eipä edes rakkaus äitiinkään voinut sitä kumota. Hänen teki mielensä maailmaa laveammalta katselemaan, teki mielensä kaupunkiin — suutarin oppiin. Niin, ja sitten kun on päässyt kisälliksi, sitten "vantraamaan" Pietariin, juuri niinkuin Raja-Jaakkokin.
Aamulla oli Antti ilmoittanut aikeensa äidillensä ja pyytänyt suostumusta, vaan olikin saanut kieltävän vastauksen. Äiti ei tahtonut laskea poikaansa liukkaille mailman poluille; hän tahtoi pitää vanhuutensa turvan tykönänsä, sillä Antti oli hänen ilonsa, oli ainoa toivonsa.
Ajatuksiinsa vaipuneena vuoleskeli Antti siinä isävainajansa isolla puukolla myllyänsä, vaan kaukana poissa harhailivat hänen ajatuksensa myllystänsä. Viimein valloitti hänen utukuviensa loistava tulevaisuus kokonansa. Puukko putosi pois hänen kädestänsä, puupalanen vierähti samoin. Antti nojasi selkäänsä seinään ja alkoi miettimään. Kaukana harhaili sielu ruumiista, ajatukset todellisuudesta. Hän ei ollut enään olevinansa yksinkertaisessa puhtaassa äitinsä tuvassa, vaan kaukana kaupungin suutarin työhuoneessa. Hän oli istuvinansa kumarassa työnsä ääressä, pisti puranterän talipalaseen ja sitten kengän pohjaan, sitten oli hän asettavinansa puunaulan reijän suulle ja lyödä kaljautti yhdellä vasaran iskulla naulan umpeen. Laatuun se oli käypinä, ei moitetta mitään. Ja sitten kun ilta tuli ja työstä lakattiin, niin sitten — anniskeluun, niinkuin Raja-Jaakkokin.
Syksyinen ilta alkoi jo hämärtää, vaan Antti ei huomannut sitä. Hän istui vielä seinän nojassa, pää nojattuna hirteen. Silmät haaveksien katselivat tuvan kattoa. Kenties näki hän oman äitinsä kuvan tuvankatossa, kaupungin suutarin työhuoneen ja oman tulevaisuutensa. Äiti oli myöskin vaipunut entisyyden unelmiin, ettei huomannutkaan poikansa haaveksimista, eikä illan lähenemistä. Viimein, kun ilta oli niin pimeä, ettei hän nähnyt enään kehrätä, heräsi hän unelmistansa. Hän nosti rukin syrjään, pani huivin päähänsä, joka hänen kehrätessään oli vaipunut hartioille ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua tuli hän takaisin, kantaen sylissään halkoja. Nyt vasta heräsi poika unelmistansa, kun äitinsä kolisteli halkojansa.