Antti jäi kotia vaan aina välistä muistui hänen mieleensä, että jos se isäntä kerkeää lähteä ennen kuin hän ehtii siellä käydä; silloin hän jäisi taasen kotia ja tulisi niin ikävä. Ja Raja-Jaakkokin sanoisi: "Akka tieltä palaa, ei mies pahanenkaan." Ei vaikka käyden menisi, niin mennä sinne vaan pitää sittenkin. Viikon päästä jo puhutellaan: "herra oppilas". Ja sitten kun on kisälliksi päässyt, niin sitten "vantraamaan" ja — anniskeluun ja — Pietariin.
Ja Antin valtasi sellainen ilonpuuska — mistä lie tullutkin.
Vaan äidin valtasi sen sijaan surumielisyys. Ajatuksiinsa vaipuneena istui hän virittämänsä takkavalkean edessä, pää käsiin nojattuna. Ei muistanut edes kehrätäkään. Poikansa lähtö vaan mieleen muistui. Surulliseksi se tahtoi viedä. Niin nuori ja oppiin — — oppii vielä juomaan. Sitten tulee kun Raja-Jaakkokin kaikkien pilkaksi. Mikä hänestä vielä lopen tulleekin — — ei tietänyt yhtään. — Saattaisi tulla siivokin mies, — — niin ei hän sitä tietänyt. Kenties hoitaa minut vielä hyvästikin vanhoilla päivilläni, — — ei kehrätä enään — — ikäväksihän se kävisikin jo, aina työssä — — ei helpotusta yhtään. Kukaties sentään — — jos vielä helpottaakin. Sitten käyn markkinoijiakin — — katsomassa Anttia, aivan niinkuin Onnelankin isäntä.
Niin mietti äiti ja koetti rauhoittaa surullisia ajatuksiansa, vaikka huonolla menestyksellä.
Viikon päästä oli Antti mennyt.
Äiti itki, jotta luuli vedeksi sulavansa. Mutta sitten tyrehtyivät vesitulvat silmistä ja toivon leikkisä onnetar seisoi hänen vieressänsä ja kuiskasi uskallusta sydämeen.
Kun Onnelan isäntä tuli kaupungista kotia, toi hän Annalle terveisiä Antilta ja sanoi hänen päässeen eräälle suutarille oppiin. Se rohkaisi ikävöivää äitiä.
Hän teki työtä kuten ennenkin, ahkerasti aamusta iltaan asti ja rahapussi se kasvoi entistä vinhemmin ja isoni arkun pohjalla. Olipa ikäänkuin olisi hän osannut jo edeltäkäsin aavistaa, jotta niitä rahoja tultaisin vielä hartaasti tarvitsemaan.
Ensi aikoina kirjoitti Antti usein äitillensä, vaan sitten vähitellen alkoi tulla harvemmin kirjeitä, kunnes niiden tulo viimein loppui tykkänänsä. Annakaan ei enään itkenyt kuin yhden kerran, mutta silloin itki hän tulevaisuudenkin edestä.
Viikkoja vieri, viikoista karttui kuukausia, kuukausista vuosia, eikä Antista kuulunut mitään. Viisi vuotta oli sillä tavalla vaipunut menneen ajan pohjattomaan mereen, kun odottava äiti sai viimeinkin kirjeen pojaltansa. Mutta kylmyyttä, äitistä vieraantumista puhui joka-ainoa sana siinä. Anna älysi sen ja se havainto viilsi kipeästi rakastavan äidin sydäntä. Vähällä oli päästä itku, vaan sinne se painui kuitenkin vielä sydänalaan odottamaan sovelijasta hetkeä, jolloin se kuohahti entistä rajumpana ulos.