Taasen kului viisi vuotta tietämättömyydessä. Silloin eräänä päivänä ajoi seurakunnan vanginkuljettaja Annan mökin eteen rekensä, josta saattoi huoneeseen — Antin. Hän oli komeasti puettu ja suurellinen arvokkaisuus ja herramaisuus ilmoittihe hänen joka askeleessaankin. Anna kyllä tunsi poikansa, mutta sentäänkin koki hän pysyä niin kaukana Antista kuin mahdollista. Anna näki, että Antin silmissä paloi — mielipuolen himmeä katse ja hän pelkäsi että Antti olisikin — hullu, sen tähden varoi hän poikaansa.
"Tämmöinen hökkelikö se minun palatsini onkin", sanoi hän hetken perästä, kun oli silmäillyt ympärilleen tuvassa.
Nyt oli Anna varma, että Antti oli — hullu. "Anniskelujen siunattu vaikutus on Antilta järjen vienyt", selitti vanginkuljettaja hiljaa Annalle.
Sen kuultuansa pujahti Anna ulos tuvasta. Kun hän pääsi hakulietehiseen, niin siellä heti uhkuivat kymmenen vuotta ummessa olleet kyynelten lähteet ja vuosivat yli reunojensa, kastellen pettyneen äidin posket viljavilla vesillä. Kovasti ja kauvan itki hän, vaan sitten kuivi kyynel; hän lakkasi itkemästä ijäksi. Multapermannolle vaipui hän ja silmät ne vaan tuijottivat lasimaisina eteenpäin.
Viikon päästä haudattiin Anna.
Hänen ruumissaatossansa nähtiin Anttikin, kiiltävä, trutsin sulalla kaunistettu kypäri päässä, vieraaseen sotaväkeen kuuluvan upseerin komea virkatakki päällä.
Ei kyyneltäkään vierähtänyt silmistä, ei huokaustakaan puhjennut pojan rinnasta, kun äiti laskettiin maan kolkkoon poveen.
Kuntahallitus toimitti Antille hoitajan ja kumppanin, joka hänestä piti huolta ja asui hänen kanssaan Annalta Antille perinnöksi jääneessä tuvassa.
Kerran kysyi hänen hoitajansa, eikö hän surrut äitinsä kuolemaa.
"Ei minun ambetsuunini anna itkeä akkojen tavalla", vastasi Antti siihen.