Antti ei taipunut tekemään työtä, kun oli saanut päähänsä, että hän oli jokin iso herra; mutta mikä, sitä hän ei vielä oikein tiennyt itsekään. Nyt oli Annan säästämät rahat hyvään tarpeeseen ja kun ne olivat kaikki, niin sitten elettiin kunnan makson päälle.
Kun hänen "paraati vormunsa", — joksi hän kutsui upseerin virkatakkia, — oli kulunut huonoksi, niin antoi hänelle pitäjässä asuva, aikansa sotaväessä palvellut kenraali vanhan virkapukunsa ja vei sitten hänet kyökiin, jossa käski antaa "uudelle virkaveljelle" ruokaa. Mutta sitten tuli Antti joka päivä kenraalin kotia, saamaan ruokaa. Kun häneltä leikkisä vanhaherra kysyi, miksikä hän ei koskaan mennyt toisiin taloihin, vaan aina vaan heille, vastasi Antti hänelle:
"Jaa jaa! Suuret herrat aina käyvät toinen toisensa luona visiitillä."
Siihen vastaukseen sai "virkaveli" tyytyä.
Yleensä eivät ihmiset suuria hänestä välittäneet; kunhan eli ja oli vaan, siinä kaikki, mutta kyllä hän itse itsestään piti senkin edestä. "Sillä" — sanoi hän — "suuret herrat aina pitävät paljon itsestänsä."
Niin eleli hän eteenpäin aikojansa.
Eräänä kesänä oli hän tehnyt maantien varrelle, niin likelle kuin suinkin saattoi, aisa-kiikun, jossa hän sitten päiväkaudet kiikkua hellitteli, kaikkien ohikulkevien hevosten kauhistukseksi.
Muutamana kuumana heinäkuun päivänä oli hän taasen tapansa mukaan siinä kiikkumassa, kun maantietä ajaa kiidätti aika kyytiä nuori, vasta pitäjääseen tullut nimismies. Hänellä näytti olevan aika kiire johonkin, koska hän ehtimiseen löi ruoskalla hevostaan, vaikka se juoksi ilmankin, niin paljon kun pääsi. Mutta kun hevonen näki Antin kiikkuvan, niin seisahtui se yht'äkkiä, eikä sillä näyttänyt olevan halua mennä eteenpäin, ei ruoskan pakotuksellakaan. Vauhkana katseli se vaan korvat pystyssä Anttiin, valmiina tekemään käännöksen ja kiitämään pakoon.
"Mies hoi! Älä kiiku, että pääsen sivu ajamaan", huusi nimismies.
Antti ei ollut kuulevinansakaan; kiikkui vaan kovasti.