"Minä pyydän jos kuvernyöri olisi hyvä ja siirtäisi kiikkunsa muutaman sylen päähän pois tiestä", pyyteli nimismies.
"Kyllä, herra nimismies", sanoi hullu entiseen tapaansa.
"Kuvernyöripä on hyvä ja istuu minun rinnalleni kieseihin, niin pääsette pikemmin Onnelaan."
Mielellään täytti uusi kuvernyöri kutsun ja sitten sitä lähdettiin ja mentiin niin paljon kuin hevonen jaksoi juosta.
Kun he saapuivat Onnelaan, niin oli siellä jo tuli saanut semmoisen vallan, jotta huoneiden pelastuksesta ei ollut enään puhettakaan.
Koko upea kartano oli yhtenä tulimerenä ja mikä oli vieläkin pahempi, palavassa rakennuksessa oli talon nelivuotijas tyttö tulen, keskellä, jonka pelastaminen näytti mahdottomalta. Onneton äiti väänteli epätoivoisena käsiänsä ja voivotti surkeasti. Isä seisoi surkean ja toimettoman näköisenä; ikäänkuin rampaus olisi vallannut hänet.
Kun hullu oli saanut läsnäolevilta ihmisiltä tietää missä huoneessa lapsen piti olla, riisui hän "paraati univormunsa" päältään, kasti sen eräässä vesisaavissa märäksi, nakkasi päänsä peitteeksi ja kiiruhti, ennen kun kukaan ennätti estää, tuota kaikkien mielestä mieletöntä yritystä, palavaan rakennukseen.
Hetken odotti väkijoukko tuskallisessa pinnistyksessä. Kauvan ei hän viipynyt huoneessa, vaan pitkältä se aika ihmisistä tuntui.
Vihdoin tuli hän ulos liekeistä ja heti kuului huoneesta kumea kolahdus. Välikatto oli pudonnut sisään. Kun hän pääsi väkijoukkoon, vaipui hän tunnotoinna maahan ja sylistä valahti toivottoman äidin jalkoihin lapsen — hengetön ruumis. Antti oli käärinyt takkinsa savuun kuolleen lapsen ruumiin ympärille, joten hän säilyi suurimmilta palohaavoilta. Äiti taintui lapsensa ruumiin viereen.
Kun vihdoinkin joudettiin katsomaan Anttia, niin oli hänkin jo — kuollut. Hirveät olivat ne palohaavat, jotka hän oli palatessaan saanut.