"Täällähän minä olen!" huusi hän vastimeksi.
Silloin alkoi väkijoukosta kuuluva harmin ja tuskan huutoja.
Ylitalon isännän morsian siellä raivasi itsellensä tietä väkijoukon läpi. Ja se ei tapahtunutkaan lempeimmällä tavalla, sitä todisti ihmisten harmilliset huudot. Hetken kuluttua seisoi Ylitalon isännän edessä pitkä, noin viidenkymmenen vuoden ijässä oleva, tuiman näköinen, roteva nais-olento. Ei se ollut isännän mielestä mikään suloisen näköinen. Inhotti häntä se heti ensi näkemällä. Hän oli hypännyt umpikirnuun.
"Vaan jos se olisi rikaskin", mietti toisekseen isäntä ja koetti lohduttaa sillä itseänsä, peitellessään rekeensä ja kyytitessään kotia morsiantansa.
Mitä oli hänen nyt tehtävä? Morsian ei ensinkään häntä miellyttänyt; vaan peräytyä ei hän myöskään voinut. Jos hän olisi vaan sen tehnyt, niin olisivat siitä irvihampaat saaneet kylliksi tilaa pilkatakseen häntä koko loppuikänsä.
Heti Ylitaloon tultuaan otti uusi emännän ehdokas koko talon komennon käsiinsä ja rahansa antoi isännälle. Mutta eipä niitä rahoja tuhansia ollutkaan, niinkuin Jussi oli luulotellut, olihan vaan kolmesataa. Siinäkin oli isäntä pettynyt, oli kerrassaan muutenkin morsiamensa suhteen lyönyt nyrkkinsä seinään. Harminsa aikoi hän ensi tilassa purkaa renki Jussin niskoille. "Neulasta", mietti hän äissään, "en ota enään työhöni en vaikka maat palaisi tammikuussa".
Parin viikon kuluttua oli uusi emäntä tullut talon haltijaksi, hänellä oli kaikki valta talossa, eikä kukaan tohtinut hänelle sanaakaan sanoa, vaan häntä pelkäsi koko talonväki, kissasta alkaen isäntään saakka. Isäntä ei tohtinut enään erotuumia tuumailla, ainoastaan mielessään hän niitä mietteitä hautoi, vaan ei lausunut julki. "Se on minun ristini", mietti hän suruisena. Väliin kuultiin hänen veisata höröttelevän:
"Ristiäni minä myös kannan
Juuri ylön mielisesti."
Vaan ei hän koskaan lisännyt: "jonka Jumala on päälleni pannut."
No niin. Minkäpä isäntäparka sille teki. Hänen "Kaisarakas" oli anastanut itselleen isännänkin vallan, eli toisin sanoen hän oli vetänyt isännän housut jalkaansa ja niitä hän ei näyttänyt aikovankaan pois antaa. Isäntäparan täytyi vaan toimittaa itsensä Kaisan kanssa kuulutuksille. Ei siinä auttanut isännän hienot vastaan kinnistelemiset, eikä olisi tainnut auttaa lujempitahtoisenkaan miehen. Surumielissä oli hän vaan tästä lähtien ja päivitteli kovaa onneansa, kun hän sai niin "tuiman eukon". Kummakos jos hän siitä lähtein erehtyikin useammasti, kun oikeastansa olisi pitänyt ja suuteli mustakylkistä viinalasia morsiamensa siasta. Siitä seurasi, että isäntä nähtiin tavallista useammin "hutikassa", jolloin aina hänen surumielisyytensä sai täyden vallan.