Hän nukkui sinä yönä rauhattomasti.
"Saakelin moukat"! tuumaili hän aamulla äkeissään ja kärtyisenä rupesi hän selailemaan uusimpia sanomalehtiä. Muutamasta sanomalehdestä sattui silmään: Tuomittu kunnian loukkauksesta. Täkäläinen raastuvan oikeus tuomitsi eilen Matti Spriitin kunnianloukkauksesta maksamaan kaksisataa markkaa sakkoa, pidettäväksi kuukauden kuritushuoneessa ja tekemään julkisen anteeksi-pyynnön Wirmakkalalle, molemmat tästä kaupungista. "Sepä on kova tuomio kunnianloukkauksesta", ajatteli hän ja mietti, eikö voisi jotakin vihamiestään syyttää kunnianloukkauksesta. Mutta ei ottanut syytä saadakseen ketään vastaan, muistui vaan mieleen oma käytöksensä viime kaupunkimatkalla erästä kaupungin herraa kohtaan. Jos se haastaisi hänet oikeuteen. Vaan eipä tuo haastane, koska ei ole vielä haastanut.
Tyytyväisenä alkoi hän lukea postissa tulleita kirjeitä. Hän luki muutamia. Tavallisia kauppatietoja vaan. Waan yksi oli, joka oli vetänyt herran huomion puoleensa. Se oli isompi kuin muut ja varustettu kaupungin maistraatin sinetillä. Salaisella kammolla aukaisi hän sen ja luki sisällön. Se ei ollut pitkä, vaan sen sisältö oli sitä tehoisempi. Siinä sanottiin, että herra Jansonin tulee laittaa itsensä ensi maanantaiksi, jos tahtoi vaan puhevaltaansa käyttää, kaupungin raastupaan, vastaamaan konnantöistänsä, joita hän oli tehnyt viimme kaupunkimatkallansa ja kunnian loukkauksesta erästä kaupungin herraa kohtaan.
"Voi saakeli mitkä ajat nyt on käsissä. Kun en arvannutkin tuota välttää aikoinansa. Kenties se on sentäänkin parasta, että menen ja rukoilen heiltä kaikilta anteeksi — niin, se se voi ollakin parasta." Sillä tavalla puhui hän itseksensä ja koetti rauhoittaa levottomia ajatuksiansa.
Toivottomana vaipui hän sohvansa nurkkaan. Epämääräiset tunteet taistelivat rajua taisteloansa hänessä ja ottivat niin valtaansa hänen sisällisen ihmisensä ja masensivat sen perin, että hän ei puhjennutkaan ulkonaisiin rajuuden merkkeihin, kuten tavallisesti ennen, vaan hänen kauvan nukkunut omatuntonsa heräsi nyt viimeinkin soimaamaan häntä.
Kun piika toi kahvia, niin kummastui hän vähässä ajassa tapahtunutta suurta muutosta, minkä näki herrassa tapahtuneeksi. Hänen entinen käskijän äänensä oli lauhkea kuin lampaan ja muodoltansa oli hän kuin haudasta karannut. Illalla sanoi herra renkillensä, että huomenaamulla lähdetään kaupunkiin ja että kaikki tulee silloin olla valmissa matkaa varten.
Viikko on kulunut ja herra Jansonia odotetaan kotia tulevaksi. Tänä iltana hänen pitäisi jo varmaankin olla kotona ja pelvolla ja vapistuksella odottivat palvelijansa hänen kotia tuloansa. Illalla hiljan hän tuli viimeinkin ja oli ihan mieletönnä ilosta. Tukisti puotipoikaa, nipisti piikaa, löi renkiä ja hevosta aivan paljaasta ilosta. Mitenkä hän oli päässyt läpi tuon vaikean kysymyksen, ei varmuudella osannut kukaan sanoa. Muutaman viikon kuluttua tiesi tosin ilkeä huhu kertoa yhtä ja toista kummaa, vääristä valoista ja muista mutkista, herran käräjämatkasta. Vaan huhuja ne olivat ja huhuina ne pysyivät, niinkuin olivat alkujaankin olleet, ja ne eivät häirinneet milläänlailla herra Jansonin iloa.
Juuri nyt herra Jansonin parhaaseen ilonpuuskaan saapui toisesta kylästä hänen ystävänsä, Huimaherra, ja se vaan lisäsi hänen iloansa. Seuraavana iltana oli Jansonin salissa juomingit ystävysten kesken, herran onnellisen käräjämatkan johdosta. Ja loitolle kuului Jansonin salista nauru, laulu ja loilotus. Siellä viinit virtasi tulvillaan ja ystävykset kallistelivat pohjaanasti ilonmaljojansa, istuen käsikaulassa sohvalla vallan hyvässä sovussa, siihen asti kunnes riitaantuivat ja herra Janson potki vieraansa ovesta ulos, koleaan yöilmaan.
— — —
Taasenkin on vuosia kulunut. Ja nyt on herra Jansonin salissa tyhjyys joka muistuttaa tapahtuneesta ryöstöstä. Ennen niin äänekkäässä talossa on nyt kolkko hiljaisuus. Ainoastaan puotirakennuksesta kuului vielä vähän entisentapaista ostajien surinaa. Mutta pois vyöryneen, kaikki edestään lakaisevan jättiläisärjyaallon jälkimainingin vienolta loiskeelta kuuluu se. Herra Janson kävelee raskain, pitkin askelin salinsa lattijaa. Hänen askeltensa kaikun kertoo moninkertaisesti tyhjät seinät. Suuret, kylmät hikihelmet vyöryivät pitkin hänen otsaansa. Muutamalla tuolilla pöydän vieressä istui eräs herra; hänen edessään pöydällä paloi pienoinen lamppu; lampun vieressä oli vekseli, joka sisälsi Jansonin koko omaisuuden Hän oli pelannut korkeita peliä, mutta pelannut väärin. Wieras ei häirinnyt Jansonin tuimaa sielun tuskaa. Hitaasti kuluivat hetket salissa. Janson käveli edestakasin lattialla, ja vieras istui kuin kuvapatsas. Rajusti ulvoi syystuuli huoneiden nurkissa. Puodin ovet pantiin kiinni, mutta aina vaan käveli Janson. Hänen ajatuksensa näytti vallanneen yksi esine: salin lattia. Wiimeinkin seisahtui hän vieraan eteen. Suuri muutos oli tapahtunut Jansonissa. Hänen ennen niin kirkkaat ja tummat silmänsä katselivat haaveksivan lempeästi vierasta. Raskas, syvä huokaus tunkeusi hänen rinnastansa ja sitten taasen kaikki hiljaa. Kuin kipsikuva seisoi hän siinä, ja kaikki tajuntunteet näyttivät pakenevan hänestä. Pitkän ajan perästä näkyi hän viimeinkin tulevan tuntoihinsa. Hänen huulensa värisivät kummallisesti.