"Ottakaa kaikki mitä minulla on ja antakaa minulle tuo vekseli", sanoi hän viimeinkin soinnuttomalla äänellä, sitten alkoi hän taasen kävellä.
— — —
On ilta, kaksi viikkoa myöhemmin edellä kerrotun tapauksen jälkeen salissa. Tavalliset kyytikärryt seisovat kartanolla. Renki seisoi vieressä, valaisten lyhdyllä ahdasta pihamaata. Raskaasti pieksi rankka syksyinen sade seinää. Askeleita kuului portailta ja Janson tuli ulos nuoren vaimonsa kanssa. Raskaasti kumahti ovi kiinni heidän jälkeensä ja hitaasti nousivat he kärryihin, silmäten kerran, kentiesi viimeisen kerran, jälkeensä. Ruoska läjähti kyytikonin selkään ja kärryt vierivät rämisten illan pimeyteen.
"Hyväisiä sanomatta lähti", tuumasi renki, sammuttaen lyhtynsä ja alkaen astella renkitupaan päin.
Sana pahuuden palveluksessa.
Rauhallista oli elämä Tavelan torpassa ja uutteroita olivat Tavelaiset. Niku, Tavelan isäntä, oli jo ikäpuolimies, kun hän nai Annan. Anna oli uuttera ja taitava töissään ja askareissaan, ja hän tienasi aina talviaikoina käsityöllä usiammankin markan. Niku oli kesäaikana uuttera peltomies. Joka syksy oli heillä panna jukuripää sonni penkkiin ja pari kolme lammasta. Talvisin taasen oli Niku aina lylyjen päällä metsässä, pitkä luotipyssy olalla, ja moni pörhökarvainen metsän kuningas oli nähnyt hyväksi ottaa Nikun tuimasta luodikosta karvaiseen rintaansa kuolettavan luodin.
He olivat kristillistä väkeä, niin ainakin sanottiin, ja taisipa se olla paikallaan ainakin Annan suhteen. Anna oli kamppaillut ankarat sisälliset taistelut omantunnon rauhaa saavuttaaksensa ja hän viljeli uutterasti raamattuansa. Heillä oli yksi poika, joka oli noin viiden vuoden vanha silloin kun kertomuksessamme kerrotut tapaukset tapahtuivat, ja Olli oli hänen nimensä. Anna oli hiljainen, siivo ihminen, joka nurkumatta täytti miehensä pienimmätkin vaatimukset. Hän oli noita vaatimattomia luonteita, jotka tunnollisesti täyttävät elämän vähäpätöisimmätkin vaatimukset ja sitten katoavat maailman näyttämöltä.
Niku viljeli kanssa uutterasti raamattuansa, minkä hän maallisilta töiltänsä jouti. Mutta hänen raamatun lukunsa oli kummallista laatua. Hän luki aina isosti, että sen Annakin kuuli, mutta ei koskaan muuta kuin Jeesus Syrakin kirjaa. Warmaankin osasi hän ulkoa nuot hänelle niin rakkaiksi tulleet raamatun paikat. Mutta sentään otti hän joka pyhäaamu raamatun nurkkalaudalta, istui penkille tuvanpöydän taa ja alkoi lukea. Tavallisesti käski Anna silloin pikku Ollin luoksensa, otti hänet syliinsä ja hellällä syleilyllä puristi rintaansa vasten, vuodattaen runsaita kyyneleitä. Mutta ei ne olleet särjetystä sydämestä lähteneitä katkeroita katumuksen kyyneleitä, vaan ne olivat halveksitun rakkauden surullisia hyvästijätteitä. Kun Niku luki, että: "Ennen minä asuisin jalopeuran ja lohikäärmeen kanssa, ennenkuin pahan vaimon kanssa" oli se kuin puukon pistos Annan hellään sydämeen, se kuului niin ivalliselta, niin pistelijäältä hänen korvissaan. Mitä oli hän tehnyt, että häntä niin kohdeltiin? Hän, joka ei ollut tehnyt mitään ilman miehensä tahdotta, joka oli aina täyttänyt hänen pienimmätkin vaatimuksensa ja palvellut aina parhaan taitonsa mukaan. Ja kuitenkin sama mies tahtoi häntä sortaa ja solvaista noin kunnottomalla tavalla, ja se se oli, joka pusersi Annan silmistä kyyneleet.
Oli talvi, ja Tavelassa elettiin entistä elämää. Viikot olivat Annasta aina hyvin hupaisia, sillä silloin hän sai aina olla kahden rakkaan Ollinsa kanssa, kun Niku oli metsän viljoja ahdistamassa. Kun hän näki, ettei Niku häntä rakasta, vaan väärinkäytetyllä Jumalan sanalla oli jokapyhä valmis häntä kiusaamaan, niin kiintyi hän sitä suuremmalla rakkaudella Olliinsa ja pyhät kävivät hänestä vastenmielisiksi, pelätyiksi päiviksi.
Muutamana talvisunnuntai-iltana oli taasen Niku pöydän takana, edessä raamattu ja luki Syrakin kirjaa pienen talikynttilän valolla. Takassa paloi vireä valkea. Anna istui takan edessä, pitäen Ollia sylissään ja kuunnellen Nikun lukua; vaikka raskaalla sydämellä. Niku luki: