"Ei yksikään pää ole niin kavala kuin käärmeenpää, ei yhdenkään viha ole niin katkera kuin vaimon viha." "Ennen minä asuisin jalopeuran ja lohikäärmeen kanssa, ennen kuin pahan vaimon kanssa."
Tässä keskeytti Niku lukunsa ja katsoi silmälasin sankojen ylitse Annaa takan tykönä, mitä muka tämä hänen lukunsa hänessä vaikutti. Anna istui kuten ennenkin, päältäkatsoen tyyneen näköisenä. Mutta hänen povessaan kiehui kummallisen katkera tunne miehensä kovuuden tähden.
"Koska hän vihastuu, niin hän tulee ryömäksi kuin säkki", luki Niku.
"Suupaltti vaimo siveällä miehellä on niinkuin santainen tie ylöspäin vanhalle miehelle."
"Miksikä äiti itkee"? kysyi Olli äitiltä, joka oli alkanut nyyhkimään, sillä hänen sisällinen kapinansa oli puhjennut ilmiin ja kuohahti rajuina kyyneleinä näkyviin. "Onko Olli tehnyt äidille pahaa? Ei Olli ole enään paha", puheli lapsi ja alkoi hänkin itkeä.
"Mitä se poika siinä mölisee"! karjasi Niku. Olli katsoi suurilla silmillänsä ensin isäänsä, sitten äitiänsä.
"Ole hiljaa Olli", sanoi äitikin, joka oli vähän tyyntynyt. Niku alkoi taasen lukea, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut:
"Koska miehellä on paha vaimo, niin he ovat niinkuin sopimaton pari härkiä, jotka ynnä vetämän pitää." Mutta nyt alkoi Anna taasen itkeä ja kun Olli tämän näki, niin alkoi hänkin, lapsen kummallisen vaiston kehoittamana, nyyhkimään.
"Lemmon kakara, etkö sinä sule suutasi!" kiljasi Niku, hyppäsi ylös pöydän takaa, tarttui Ollia käsipuolesta kiinni, talutti ovelle ja nakkasi ovesta ulos; palasi sitten entiselle sijallensa. Mutta nyt kuohahti vuosikausia kytenyt nurjuus, murti kaikki sulkunsa Annan povessa ja hän nousi ylös, ikäänkuin aikoisi hän kurittaa tuota kovaa isää. Niku ei tästä mitään, vaan alkoi lukea:
"Joka sen saa, hän saa skorpionin — —."