Enempää ei hän kerennyt lukea, kun ulkoa kuului surkea parahdus. Naisen kekseliäisyydellä älysi Anna sen merkityksen ja syöksähti ulos, mutta myöhään. Niku istui tuvassa ja pilkallinen hymy oli hänen huulillansa. Mutta kun Anna juoksi tupaan ja hengästyneenä läähötti: "Olli, susi!" niin silloin katosi hymy Nikun huulilta. Anna istui tuolilla ja hermotonna lepäsivät hänen kätensä sivuillansa. Ei merkkiäkään äskeisestä katkerasta mielenilmauksesta. Hän katsoi pitkään suurilla, kauniilla silmillänsä, Nikua suoraan silmiin ja sanoi hillityllä, lempeällä äänellä:
"Niku, rakas mieheni, pelasta Olli, pelasta lapsemme."
Nyt selvesi Nikulle koko tapaus kaikessa kauheudessaan. Oliko hän tehnyt väärin? Oliko hän kohdellut vaimoansa ja poikaansa liian tylysti? Mitä hän oli rikkonut, tahtoi hän palkita, ja jos mahdollista pelastaa Ollin.
Niku otti pitkän luodikkonsa alas naulasta, ampumatarpeita arkusta ja tuotapikaa oli otettu sukset alas vinniltä ja sitten vainuilemaan pedon jälkiä.
Anna lähti likimmäisestä naapurista hakemaan ihmisiä apuun.
Metsästysinto oli vallannut Nikun. Hän ei ollut koskaan ollut muuta kuin kova isä, sen ymmärsi hän nyt täydellisesti, ja hänen kovuutensa se oli saattanut heidän ainoan lapsensa, suden suuhun. Kiivaasti hiihti Niku, vaan olipa susikin kepeäjalkainen. Puolen tuntia oli Niku hiihtänyt, eikä vielä merkkiäkään lapsesta. Kuu oli noussut korkealle taivaalle ja valaisi tuota yöllistä ajoa. Jäljet menivät, sittenkun ne Tavelasta lähtivät, erään suuren suon laitaa ja kääntyivät sitten äkkiä suon toisella puolella olevaa korkeaa Kotkakallioa kohden, nousivat vinoon kallion päälle ja laskeusivat kohdastaan toiselle puolelle. Niku levähti vähän, kun oli päässyt kallion päälle ja alkoi sitten vaarallisen alaslaskun. Mutta juuri kuin hän lähti alaslaskemaan, niin näki hän suden lähtevän kallion juurelta pää suorana laukkaamaan synkkään ja laajaan, vanhastaan susien olinpaikaksi tunnettuun Tuohinon korpeen.
Hirmuista vauhtia kiiti Niku alas kalliolta ja tanakkana seisoi hän kyykkisillään suksien päällä. Kun hän oli juuri alas pääsemässä, niin näki hän edessään suuren kiven ja hänen oli enään mahdoton poiketa suunnastansa tuimassa vauhdissansa. Sievästi nousi Niku suksillansa kinoksen harjaa kiven päälle, mutta sitten putosi hän nurinniskoin alas syvään rotkoon. Kun hän tointui ja sai puhdistetuksi lumen päältänsä, niin näki hän että toinen hänen suksistansa oli poikki. Hän oli siis avutonna täällä kaukaisessa erämaassa. Hänen edessään oli verilätäkkö, joka oli lumen päällä, ja vähän jäännöksiä lapsestansa. Tässä oli siis peto syönyt saaliinsa ja se nosti hiukset pystyyn Nikun päässä. Hän yritti liikuttamaan vasempaa jalkaansa, mutta se tuntui olevan monen leiviskän painoinen. Se oli nyrjähtänyt pois sijaltansa. Hän seisoi vyötäreitä myöten syvässä lumessa, josta hän ei ollut mies omin voiminsa pääsemään ylös. Kun hän katsoi taaksensa, niin näki hän, että oli pudonnut noin kaksi syltää vielä huiman mäenlaskunsa päälle. Murheissaan, johon tulivat vielä sanomattomat omantunnon vaivat, repi hän tukkaansa. Ensikerran eläissään tunsi hän sisällisen äänen kaikella voimalla käyvän kimppuunsa. Hän hapuili pyssyänsä, lopettaaksensa sillä tuskiansa, mutta se oli pudotessa lentänyt vähänmatkaa hänen kädestänsä ja seisoi syvässä lumessa, eikä ylettynyt sitä saamaan käsiinsä. Nyt hän vasta mielestään oli oikein onneton. Olli ei ollut enään elävien joukossa ja Anna ei ollut hänen tykönänsä, ja hänellä oli paljon sopimista. Oi, niin paljon!
Aamu valkeni kun Anna saapui miesten kanssa, joita hän oli mukaansa saanut, sille paikalle josta Niku oli pudonnut. Anna silmäsi alas rotkoon. Niin, siellä makasi hänen miehensä kuoliaaksi paleltuneena, ja vähänmatkaa hänestä oli Ollin viimeiset maalliset jäännökset.
"Herra, Sinä raadollisten turva ja et hylkää köyhän rukousta"! huokasi Anna, pannen kätensä ristiin ja suuret kirkkaat kyyneleet kiilsivät hänen silmissänsä.
Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön.