"Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön", oli Takalon emännällä tapana sanoa pojastansa Hentestä. Heikkihän sen oikea nimi oli, vaan äiti oli tottunut puhuttelemaan poikaansa, sen syntymä hetkestä saakka, tuolla lempi-nimellä "Hentte". Heikki oli Takalon isäntäväen ainoa poika, joka sai tehdä kotonansa kenenkään estämättä aivan oman mielensä mukaan. Kun hän alkoi maukuttamaan äitiltänsä sokuria ja äiti ei vaan ollut paikalla valmis täyttämään pojan anomusta, niin silloin heittäytyi Heikki seljällensä makaamaan lattialle ja alkoi huutaa, minkä keuhkot kestivät, ja paljonhan ne kestivätkin huutaa, paljon enemmän kuin äitin korvat tuota huutoa kuunnella. Heltyihän se silloin aina äidin sydän. Kenenkäpä sydän se ei heltyisi sellaisesta huudosta. Sellaisten tapausten perästä oli aina loppuna se, että äiti toi räävytyn sokuri-palan ja sanoi nauraen: "Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön". Kun hän kysyi äidiltänsä, saisiko hän ruveta kanoja vai koiraa pieksämään ja äiti ei vaan heti ollut valmis vastaamaan, niin silloin heti alkoi vanha ennen opittu "musiikki", josta äiti aina niin ihastui, että ei saattanut kieltää, vaan lupasi molemmat, sekä kanat että koiran, pienen hirmuhaltijan pieksettäviksi, ja sanoi: "Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön". Väliin kun Hentte käytti liika rajattomasti saamaansa vapautta ja isäntä-valtaa, ja siitä seurasi tavallinen sanakiista, niin täytyi isän ja äitin antaa jälkiin Hentelle, jos eivät vaan aikoneet ruveta kuulemaan Henten ihastuttavaa ääntä. Silloin se olikin Hentte vasta mies mielestään. Löi äitiä, veti parrasta isää, ja ei sittenkään muuta kuin: "Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön."
Henten isä sanoi toisinansa, että: "pitäisi sitä tuota meidän avioliiton urkunistia edes kerrankaan oikein muokata, kun se aina huutaa niin täydeltä naamaa", vaan siihen se terveellinen tuuma kuitenkin jäi, eikä muokkauksesta tullut koskaan tuon taivaallista, ja niin muodoin sai Hentte kasvaa totutussa vallattomuudessaan. Siitä seurasi, että hän tahtoi isännöidä toisia leikkitovereitansa, niinkuin minua ja useampia muita samanikäisiä poikanulikoita. Hän oli rotevin meistä kaikista, ja milloin me vaan emme kohta täyttäneet hänen käskyjänsä, niin silloin sai aina tottelematon, välistä koko poika-liutakin, tuntea runsaassa määrässä hänen isännällisten nyrkkiensä kovaa voimaa.
Kauvan kärsimme me hänen isännöimistänsä.
Eräänä päivänä tuli hän meille surkea-naamaisena ja kertoi vesissä silmin, kuinka Kallion Juho oli viskannut hänen lakkinsa tallin katolle ja josta hänen käskevä luontonsa ei antanut hänen itsensä sitä noutaa, vaan tuli ennemmin avopäin minulle vaivojansa valittamaan.
"No, mitä sinä yhdestä lakista huolit", koetin minä häntä lohduttaa.
Se auttoi. Heti oli hän kuin voidettu.
"Ha, ha, ha, haa"! nauroi hän.
"Mutta olipa se sontaankin koko vahinko. Ja sinnekkö se jäi tallin katolle?" sanoin minä koetteeksi, mitä hän sellaisesta lohdutuksesta tuumaisi.
Seuraus oli se, että Henten suupielet vetäytyivät ilkeästi väärään, juurikuin tuohiropposen nurkat kuumana kesäpäivänä auringon paisteessa.
"Ii—i—hi—i—i hiiii!" itki hän.