"No, älä nyt tuota sure, yhtä lakkia!"
"Ha — ha — ha — ha — haa!"
Me lähdimme yhdessä Henten kotia.
Kotia tultuansa kertoi hän äidillensä, kuinka hänen lakkinsa nyt oli tallin kadolla kuivamassa. Hentte alkoi komentelemaan äitiänsä, että äidin pitäisi noutaa se sieltä pois. Ensin pani äiti vastaan, vaan kun Hentte istui lattialle semmoiseen asentoon, josta oli ollut hyvä heittäytyä seljälleen, ja aikoi tehdä äidin taivuttamiseksi edellä kerrotut temput, niin ei äiti saattanutkaan pahoittaa pojan mieltä, vaan taipui Henten tahtoon ja sanoi: "Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön."
Yhdessä sitä lähdettiin noutamaan lakkia.
Hentte seisoi kallella päin, kädet taskuissa katsellen, kuinka äiti kiipesi rappusia myöden kadolle lakkia noutamaan.
Semmoinen oli se Hentte, joka sai viimein suututetuksi meidät oikein läpi "lihojen".
Muutamana päivänä pidimme me oikein ison sotaneuvottelun, jossa tuumittiin ja harkittiin sinne ja tänne, lausuttiin, hyväksyttiin ja kumottiin ryntäys ja kostotuumia Hentteä vastaan. Viimein keksi muudan joukosta kaikkein mieluisen tuuman, joka oli seuraava: Vähän matkan päässä siitä puhtokunnasta, jossa meidän kaikkien kotimme oli, oli joki-ahde noin kolmen sylen korkuinen ja melkein pystysuorasti viettävä, sen alla oli muutaman sylen laajuinen tasainen penger. Siinä päätettiin, sen tuuman mukaan, tuota vääjäämätöntä Hentteä hiukan vääjätä.
Mutta mitenkä saada Hentte ulos hanssattavaksi? Siinäpä kysymys, joka pani pienten "filosofien" päät pyörälle. Alahuulet venyivät pitkiksi. Muutamien nousi etusormi nenälle, toiset kysyivät neuvoa saivarilta, vaan ei tuntunut tulevan apua. Nolona seisottiin piirissä ja katseltiin maahan. Takalon emännällä tiedettiin olevan kotkan silmät näkemään kaikki sellaiset vehkeet, jotka vähänkin vaan haiskahtivat selkäsaunalta. Ja ei se ollut Henttekään aina valmis pistämään nenäänsä sellaisiin, pauloihin, vaikka hän toisinansa taasen, uhalla, luottaen vanhaan kuuluisaan vääjäämättömyyteensä, sen pistikin liika syvälle, kun oikeastaan olisi ollut hänen selkänahallensa terveellinenkään. Sempätähden siinä nyt olikin pojille oikein suuretieteellinen kysymys ratkaistavana. Kädet pysyivät, nenänpäässä ja korvallisilla ja silmät maahan luotuina. Hartaasti siinä päitä kynsittiin ennenkuin keino keksittiin, vaan keksittiin se viimmeinkin. Wille — sama "suuri nero", joka oli Hentelle määrätyn rangaisun keksinyt — se viimmeinkin ensiksi näytti elämän merkkiä noissa miettivissä, tuskin kolme jalkaa pitkissä kuvapatsaissa. Ensin kohosi katse verkalleen ylös maasta, sormi putosi pois nenän päästä, toinen käsi korvalliselta ja sitten hän hyppäsi yhtäkkiä ainakin pari jalkaa maasta ja karjasi: "Ahven!"
Se ainoa sana loitsi pois lumouksen miettivistä kuvapatsaista.