"Ahven! Söisitkö sen?" huusivat kaikki yhteen ääneen.
Mutta Wille parka, hän se läähätti ja huohotti, kuin joku sankari, maammainion, voimia kysyvän urhotyön tehtyänsä, eikä kyennyt muuta sanomaan kuin "Ahven!"
"Ehei! Ei nyt olekaan kysymys siitä, kuinka saisimme vaaksan pituisen kalanruodon kurkkuumme, vaan siitä, kuinka saisimme Henten ulos kynsiimme", sanoi Jussi, joukon paras pilkkakirves.
"Wille vaan miettii onkimaneuvojansa", pilkkasivat toiset.
Onkimaneuvojansa muistamallahan se Wille oli sen neuvon kuitenkin keksinyt. Hän oli muistanut, että Henten parhaita huvituksia oli onkiminen, jos nimittäin hän vaan sai silloin kaloja. Jos ongella oltaessa hän ei saanut kaloja ja muut saivat, niin teki hän ennen opitut temput kun kotia mentiin ja valitti, että häneltä oli ryöstetty kalat. Silloin saimme me Henten äitiltä semmoiset taprukat että kiitettiimme siinä kinttujamme, kun saimme kalat jaetuksi tasan, varsinkin kun sellaisissa käräjissä tavallisesti ei oteta lukuunkaan syytetyn puhetta, vaan syyttäjän, ja Henten äiti kun vielä oli oikein hirmuinen poikansa oikeuksia puolustaessaan.
Kun nyt Wille oli hiukan asettunut ilonsa vimmastuksesta, niin selitti hän keksintönsä näin: Nyt pitäisi onkia aikalainen ahvenen käikäle ja yhden pojista mennä ahvenen kanssa Hentteä käskemään ongelle. Pitäisi selittää, kuinka siitä kohdasta, jossa häntä aijottiin vääjätä, saa helposti ja suuria kaloja. Toisten pitäisi sill'aikana olla ahteen alangossa piilossa, ettei hän tulisi saamaan mitään epäluuloja. Sellainen oli hänen tuumansa, jonka kaikki hyväksyivät. Onkimaan ruvettiin, vaan ei näyttänyt nyt olevan Ahti antelijaalla tuulella, kun ei saatu ahventa, vaan yksi sensijaan onnistui saamaan pahanpäiväisen, hauvin suusta karkuun päässeen särjen. Se sai nyt tällä kerralla käydä kyrmyniskaisesta ahvenesta. Minut valittiin siihen tärkeään toimeen, nimittäin Henten viekottelemiseen. Kun olin saanut tarkat ohjeet tehtävääni, lähdin minä toimittamaan lähettiläsvirkaani. Särki oli taskussa ja pää täynnä suuria ajatuksia. Pääni puhki minä mietin, minkälaisen kyytin olin saava Takalosta, jos vaan minussa huomattiin jotakin vilppiä. Vaan kävi kuinka kävi, niin aijon minä kuitenkin toimittaa minulle uskotun tehtävän niin tunnollisesti kuin mahdollista.
Kun minä tulin Takaloon, niin oli siellä Hentte istumassa lattialla, pahasti katsoa murjottaen minua, kun tulin huoneesen. Emäntä oli polvillansa vieressä, sokeripalasella palvellen ja pyydellen häntä, ettei nyt rupeaisi itkemään, tottapa hänen nyt ei tehnyt mieli kuullakaan Henten itkua. Kauvan mietti ja harkitsi Hentte olisiko nyt parasta ottaa vastaan lahjukset, vaiko käyttää niin monasti ennen auttanutta keinoa. Vihdoinkin valitsi hän edellisen ja nousi lattialta.
Nyt kävin minäkin lähettiläs-toimeeni. Minä kehuin, kuinka olin löytänyt mainion hyvän kalapaikan, josta saisi vaan nakella isoja kaloja niinpaljon kuin vaan haluttaa. Minä näytin särkiä hänelle ja käskin hänen lähteä myöskin ongelle. Hiljaa, vielä äsköisestä äikkäpäällä, kuunteli Hentte minun pakinoitani. Viimein hän kysäsi:
"Tietääkö sitä muut?"
"No lähde vaan nyt ongelle", sanoin minä välttäen hänen kysymystänsä.