Vaan emäntäpä sen kuultuansa sanoi:
"No neen! Sinne sinä nyt Henten taasenkin narraat, että saisitte häntä kiusata. Suoria tiehesi ja paikalla, eli minä näytän mistä tuulee. Vai Henten sinä." —
Enempää en minä joutanut kuuntelemaan; minulle tuli kiire pois. Parhaiksi kerkesin minä painaa oven kiinni jälkeeni kun kuulin kuinka makkara-halko kolisten lensi oveen, tahtoen tulla jälkeeni tekemään likempää tuttavuutta kanssani, vaan ovi sen esti minun riemukseni. Sitten kuulin minä, kuinka Hentte sanoi:
"Mutta minäpä sille näytän onkimista." Silloin paiskattiin tuvan ovi auki ja Hentte hurjistuneena hyökkäsi jälkeeni. Minä näin, kun olin pienempi häntä, parhaaksi paeta toisten poikien luo, minkä koivet kannatti. Hentte kaapasi jälessä hammasta purren ja puhkuen. Mutta vaikka minä koetin kuinka juosta, niin välimatkamme se lyheni vaan ehtimiseen. Minä tietysti koetin panna parastani, että joutuisin hyvissä ajoin toverieni luokse, ennenkuin minun ja Henten yhtyminen alkaisi käydä kovin kuumaksi minulle. Juuri kun minä pääsin sovitulle paikalle, niin oli Hentte jo päässyt niin likelle minua, että hän suuretta vaivatta saattoi tarttua minua niskasta kiinni. Vaan juuri kun hän oli minut ottamaisillaan vähän tarkemman tutkimuksen alaiseksi, jota minä olin koettanut koko matkan jalalla jättää, niin silloin hyökkäsi ahteen alangosta koko poika-liuta minulle avuksi ja pelastivat minut joutumasta mitä tukalimpaan asentoon. Riemulla otettiin Hentte kiinni. Nyt näki äsköinen voiton sankari, että oli joutunut pahempaan kuin pulaan. Vuosikausia kiusatut toverit seisoivat kiukkuisina hänen ympärillänsä, valmiina kostamaan kaikki ennen tehdyt vääryydet. Piirissä seisottiin hänen ympärillänsä ja siitä piiristä ei hänen ollut ajattelemistakaan päästä pakoon. Vaikka hän olikin väkevämpi kuin meistä yksikään, niin oli nyt sen sijaan meitä monta, jotka kyllä tiesimme tulevamme toimeen hänen kanssansa.
On tosiaankin omituista, kuinka pikku pahankuriset ovat luopumattomia ja säälimättömiä, kun he vaan saavat jonkun käsihinsä, jonka luulevat loukanneen heidän oikeuksiansa. Ei silloin ajatella siitä mitään että toinenkin voi kipuja tuntea. Niinpä meissäkin kauvan kytenyt kiukku Hentteä kohtaan ilmestyi nyt, ensin ivapuheissa joita me tahallamme pitkitimme niin pitkiksi kuin mahdollista, siitä tosiasiasta hekumoiden, että nyt viimeinkin oli meillä tuo vihattu Hentte kynsissämme, jolle voimine aivan oman mielitekomme mukaan kostaa oikein ruumiillisella kivulla kauvan salassa kyteneet kiukkumme. Hentte parka se seisoi vaan meidän keskellämme, eikä tietänyt mitä hänen pitäisi vastata tai sanoa. Kauvan siinä katsottiin. Näyttipä kun ei olisi muutamat vieläkään uskoneet, että se oli todellakin Hentte, joka nyt seisoi syntipukkina edessämme odottaen tuomiotamme. Viimein sanoi Wille:
"Kyllä sinä oletkin meitä hanssannut aikasi, vaan nyt on meidän vuoromme. Nyt ei autakkaan enään vääjäämättömyytesi, vaan tänä päivänä sinun varmaankin pitää vääjätä meitä, eli jos et sinä vaan vääjää meitä, niin me vääjäämme sinua ja niin että se tuntuukin."
Hentte se seisoi katsoa murjottaen alta kulmiensa vuoroin kutakin. Silmät iskivät tulta, huulet ne näpistyivät yhteen, kädet kouristuivat nyrkkiin. Hetken seisoi hän siinä asennossa ja alahuuli vavahteli hieman. Sitten sanoi hän:
"Jos minä nyt saisin teidän selkänne käsiini, niin pehmetä sen pitäisi."
"Ähäh, kutti, kutti, kylläpä me nyt sinua vääjätään! Kyllä sinä oletkin usein vääjäämättömyydelläsi toimittanut meille kylmän kylvyn, mutta nyt on tullut meidän vuoromme. Ähä kutti, kutti!" sanoi yksi.
Hentte puri hammastansa ja hänen alahuulensa värisi ja nytkähteli kuin vanhan ruunan.